Arabit

Bernard Lewisin mukaan sanan arabi (arab. عرب‎, ‘arab) etymologia on epäselvä, mutta se saattaa tulla seemiläisestä vaeltamista tarkoittavasta sanasta.^[5] Lewisin mukaan nimitys mainitaan säilyneissä lähteissä ensimmäisen kerran 800-luvulla eaa. kuvaamassa Pohjois-Arabian beduiineja. Tässä merkityksessä beduiinien naapurikansat käyttivät sanaa seuraavien vuosisatojen ajan.^[6]

Lewis katsoo, että kreikkalaiset ja roomalaiset laajensivat sanan merkitystä käsittämään koko Arabian niemimaan, mukaan lukien keitaita pysyvästi asuttavan väen ja lounaisen niemimaan eli Jemenin alueen kehittyneen kulttuurin. Arabiassa sanaa käytettiin vain paimentolaisista, vaikka myös paikallaan asuvan väestön kieltä kutsuttiin arabian kieleksi.^[6] Lewis toteaa, että arabivalloitusten jälkeen nimitystä käytettiin valloitetuilla alueilla arabialaisperäisistä valloittajista. Islamilaisessa valtakunnassa sana sai ajan mittaan arabialaislähtöisen ja arabian kielellä ilmaistun, mutta monelta taholta vaikutteita saaneen kulttuurisen merkityksen. Lopulta sen etninen sisältö korvautui yhteiskunnallisella merkityksellä, ja sitä käytettiin arabiankielisten maiden nomadeihin, jotka olivat säilyttäneet muita enemmän alkuperäisen arabikulttuurin ja kielen. 1900-luvulla länsimaiden vaikutuksen johdosta sanan merkitys laajeni tarkoittamaan koko arabiankielistä maailmaa kansana tai sukulaiskansojen ryhmänä, jota yhdistää alue, kieli, kulttuuri ja pyrkimys poliittiseen itsenäisyyteen ja yhtenäisyyteen.^[6]

Peter Webb torjuu perinteisen käsityksen, jonka mukaan arabikansallisuus olisi ollut identiteettinä olemassa jo ennen islamia. Hänen mukaansa vanhimmat viittaukset arabeihin tarkoittivat erilaisia nomadiheimoja, ja sanaa käyttivät ulkopuoliset tahot, eivät nomadit itse, jotka eivät siten identifioineet itseään "arabeiksi". Tästä todisteena on sanan puuttuminen itsemäärittelyn mielessä niistä tuhansista piirtokirjoituksista, jotka on löydetty Arabiasta. Sanan varhaisia merkityksiä arameassa olivat "länsi", "aro", "ulkopuolinen, perheetön", ehkä myös "heinäsirkka".^[7]

Webb on päätynyt tuloksen, että käsite "arabi" sai nykyisen etnisen merkityksensä vasta myöhään. Arabivalloittajina historiassa tunnetut beduiinit kutsuivat itseään nimellä muhajirun eli "siirtolainen" tai "emigrantti". Sanan kreikkalainen muoto on magaritai. Patricia Crone ja Ilkka Lindstedt ovat panneet merkille sanojen hidžra (eli "muutto") ja muhajirun runsaan käytön viittaamassa valloittajien identiteettiin varhaisissa haditheissa.^[8]

R.M. Kerr on kiinnittänyt huomiota siihen, että muissa seemiläisissä kielissä sanaan hidžra (h-dž-r) ei sisälly pois lähtemisen merkitystä, joka arabian kielessä siten saattaa olla myöhäsyntyinen. Hän esittää teorian, että sana hidžra ei alun perin olisi tarkoittanut muuttoa (exodus). Sanakanta h-dž-r olisi tarkoittanut "hagareeneja" (arab. جر – hādžar). Hagareenit on myös Raamatussa (esim. Psalmit 83) esiintyvä sana, jota myöhäisantiikissa käytettiin monen muun nimityksen ohella beduiineista tai yleensä autiomaiden asukkaista, koska heidän katsottiin polveutuvan Abrahamin jalkavaimosta Hagarista (רָגָ ה – Hāḡār). Myös beduiinit omaksuivat tämän käsityksen ja katsoivat polveutuvansa Abrahamista Hagarin ja tämän pojan Ismaelin kautta. Sanan muhajirun taustalla olisi siten "muuttajan" asemesta viittaus paimentolaisten uskonnolliseen identiteettiin Abrahamin ja Hagarin jälkeläisinä.^[9]

Webbin mukaan käsitys Arabian niemimaasta "arabien" alkukotina syntyi myöhään, sillä autiomaan asukkaat eivät esi-islamilaisena aikana pitäneet itseään vielä "arabeina", joita koskeva nostalginen kuvasto sai kypsyytensä vasta 900-luvulla. Webb liittää arabi-identiteetin syntymisen beduiinivalloitukseen, jonka jälkeen kalifaatin hallitsevaksi väestöryhmäksi noussut paimentolaisväestö tarvitsi yhteisen uskonnollisen identiteetin lisäksi myös etnistä yhteenkuuluvuuden tunnetta. ^[10] Uusi arabi-identiteetti kehittyi Webbin mukaan ainoastaan vähitellen 600–800-lukujen kuluessa täydentämään valloittajien uskonnollista identiteettiä. Arabi-identiteetti olisi siten syntynyt vasta islaminuskon pohjalta.^[11]

Tämän kehityksen myötä myös Koraani sai korostuneesti etnisen luonteen, mikä näkyy siinä, että Koraanissa korostetaan yhä uudestaan, että se on kirjoitettu selkeästi nimenomaan arabiaksi (12:2, 3:37, 16:103, 26:193–194, 39:28, 41:2, 42:7, 43:24, 6:12). Syntyi myös näkemys, että jokaisella kansalla oli ollut oma profeettansa. Ainoastaan arabeilta se oli puuttunut, kunnes Muhammed ilmestyi arabeille viimeisenä kaikista profeetoista.^[12]

Volker Poppin mukaan 100-luvulla Mesopotamiassa kukoistaneen Hatran valtion kielessä (a)R(a)B tarkoitti ilmansuuntaa "länsi". Sillä tarkoitettiin Hatraa, joka sijaitsi Tigrisistä länteen. Myös Ksenofanes käytti sanaa tässä merkityksessä, kun taas roomalaiset alkoivat tarkoittiaa sillä Nabatean aluetta, joka sai nimekseen "Arabian provinssi". Hatraa asuttaneiden "arabien" kieli oli "arabiaa", mutta sen sanasto on tuntematon.^[13] Volker Popp arvelee, että vaikka pohjoisessa Mesopotamiassa asuneiden hatralaisten kieltä nimitettiin "arabiaksi", se saattoi olla eri kieltä kuin myöhemmin arabiankieleksi vakiintunut kieli. Tämän takia on mahdollista, että Koraanissa moneen kertaan mainittu "selkeä arabian kieli" (esim. 16:103) saattaisi tarkoittaa myös Hatran tuntematonta kieltä, eikä klassista arabiaa.^[13] Kun Šapur I valloitti Hatran 200-luvulla, tämän rajavaltion epäluottava kristillinen väestö mahdollisesti siirrettiin muualle Persiaan.^[14]

Pääartikkeli: Arabien valloitusretket ja Arabien maailmanvalta

Ensimmäisen vuosituhannen alussa arabeja asui Arabian niemimaalla, mutta vielä enemmän Syyriassa, jolla tarkoitettiin väljästi ottaen koko hedelmällisen puolikuun aluetta Mesopotamia mukaan lukien. Arabiheimoja myös pakkosiirrettiin rajaseuduilta Persiaan, jossa heitä löytyi itäisimpiä maakuntia myöten. Lähi-itä oli jaettu kahden suurvallan, Bysantin ja sassanidien Iranin, kesken, ja kummatkin olivat hankkineet itselleen arabiheimoista vasalleja. Bysantin liittolaisia olivat ghassanidit,jotka asuivat nykyisen Jordanian ja Syyrian alueella. He olivat monofysiitteja (jakobiitteja), ja uskoivat, että Kristuksella oli vain yksi, jumalallinen luonto. Tämä tuomittiin harhaopiksi Kalkhedonissa vuonna 451. Lakhmidit olivat nykyisen Irakin eteläosissa elänyt arabiklaani, joka tukeutui sassanidien Iraniin. Lakhmidit olivat nestoriolaisia eli uskoivat Jeesuksen kahtalaiseen luontoon. Nestoriolaisuus oli tuomittu harhaopiksi Efesoksen kirkolliskokouksessa (431), minkä jälkeen monet pakenivat Itä-Syyriaan nykyisen Irakin alueelle.  Kaksi arabiklaania oli sitten Lähi-idässä vastakkain, kumpikin palveli eri herraa ja edusti erilaista kristinuskon muotoa. ^[15]

Itä-Rooman eli Bysantin ja sassanidien Iranin (eli Persian) välisessä sodassa tapahtui lopullinen käänne, kun vuonna 622 Bysantin keisari Herakleios voitti sassanidien armeijan. Tämä seurauksena sassanidivaltakunta romahti muutamassa vuodessa. Bysantti ei silti kyennyt käyttämään tilannetta hyväkseen vaan vetäytyi rahapulan takia sotilaallisesti Lähi-idästä, jonne se solmi vasallisuhteita ja yritti säilyttää hallussaan vain tärkeimmät satamakaupungit. ^[16]

Pääartikkeli: Umaijadit

Koko Lähi-idässä vallan ottivat nyt arabiheimot, joiden keskinäinen välienselvittely (fitna) johti siihen, että valtaan nousi Damaskoksesta käsin vuonna 660 Muawija-niminen sotaherra, joka ilmeisesti oli ollut aikaisemmin Bysantin palveluksessa.^[15] Muawija oli löyhässä vasallisuhteessa Bysanttiin, käytti kreikkaa virkakielenä ja Volker Poppin teorian mukaan julistautui Johannes Kastajan pyhäinjäännösten suojelijaksi. Hänen tuhokseen koitui ilmeisesti epäonninen sotaretki Bysanttia vastaan ja hän kukistui vuonna 680. Tuohon mennessä Lähi-idän arabivaltio ulottui Libyasta Afganistanin rajoille asti. Mu’awiya oli myös tehnyt valloituksia Välimeren saarilla, Samarkandissa ja Turkestanissa. Maakuntia hallitsivat käskynhaltijat eli emiirit. Ydinmaita tässä syyrialaisessa tai "umaijadien" kalifaatissa olivat Egypti ja laajasti ymmärretty Syyria.^lähde?

Muawijan kuolemaa seurasi uusi fitna, minkä jälkeen hallitsijaksi vuonna 685 nousee Iranin Khorasanista käsin Abd al-Malik ibn Marwan (685-705), joka myös edusti arabivaltaa. Sukunimen "Marwan" perusteella on päätelty, että hän olisi tullut Khorasanin pääkaupungista Mervistä. Ei ole ilmeistä, että hän olisi kuulunut umaijadien sukuun, joten puhe "umaijadidynastiasta" voi olla epätarkkaa.^[17] Al-Malik otti käyttöön nimen "kalifi" ja hänen aikanaan valtakunta laajeni sekä pohjoisessa Afrikassa että Vähä-Aasiassa. Al-Malikin seuraaja oli hänen poikansa Walid I (705–715), jonka aikana arabivaltio oli laajimmillaan. Valloitettuja alueita olivat jo Kaspian itäiset alueet, osat Etu-Intiasta, Afrikan pohjoisosa kokonaisuudessaan sekä suurin osa Espanjasta. Vuonna 718 kalifit epäonnistuivat Konstantinopolin valtauksessa. Ranskassa Poitiers'n taistelussa vuonna 732 Kaarle Martel löi arabien kaikkein pisimmälle Eurooppaan ulottuneen ryöstöretken.^[18]

Pääartikkeli: Abbasidit

Al-Malikin dynastian eli marwanidien asema oli 700-luvulla alkanut heikentyä suurvallan laidoilla alkaneiden kapinaliikkeiden takia. Kharijiitit saivat vuonna 739 hetkeksi haltuunsa koko Pohjois-Afrikan länsirannikon, ja vaikka kapina kukistettiin, rannikkoa ei enää täysin saatu Damaskoksen valvontaan.^[19] Kapinaliikkeet, kuten alidit, loivat myös omia versioitaan arabiuskonnosta. Shiialaisuudeksi myöhemmin kehittyneen lahkon piirissä pyhimyksen asemaan nousi ilmeisesti jo 700-luvulla arabitaustainen pyhä mies Ali, jolla alkoi olla paljon yhtäläisyyksiä Jeesuksen kanssa.

Al-Malikin dynastian kohtaloksi koitui abbasidien kapina, joka alkoi 740-luvulla Persian itäosassa sijaitsevassa väkirikkaassa Khorasanin maakunnassa. Persiasta lähtenyt armeija valloitti ja hävitti kenraali Abu Muslimin johdolla Damaskoksen, ja hallitsijaksi nousi al-Saffah. Abbasidien voittoa seurasi iranilaisen vaikutuksen kasvu. Pääkaupunki siirrettiin Irakiin, ja arabiasta tuli hallinnon kieli. Näin syntynyt abbasidien arabidynastia kesti lopulta viisisataa vuotta. Ne olivat pienin poikkeuksin hidasta alamäkeä, kunnes abbasidikalifit viimeisten kolmensadan vuoden ajan eivät olleet juuri muuta kuin uskonnollisia symboleja. Abbasidit menettivät Espanjan jo valtaan tullessaan ja kykenivät Afrikassa ulottamaan mahtinsa vain Tunisiaan.

Kalifi al-Mansur teki valloituksia Intiassa, Kappadokiassa ja Armeniassa ja teki Bagdadista uuden pääkaupungin. Harun al-Rašidin (786-809) aikana kalifaatti eli kukoistuskautta. Tuolloin muun muassa kreikkalaisten filosofien teoksia käännettiin arabiaksi ja käsityötaidot, erityisesti kudonta ja paperinvalmistus, kehittyivät. Myös kauppayhteyksiä solmiutui kaikkiin ilmansuuntiin aina Pohjoismaita, Afrikkaa ja Kiinaa myöten. Arabipaimentolaisten klaanikulttuuri yhdistyi juutalaiskristillisyyteen ja persialaisiin uskontoihin ja kehittyi islamiksi. Arabia tuli kirjallisuuden, tieteen ja uskonnon hallitsevaksi kieleksi.

Tieteen pääpaino oli matematiikassa, alkemiassa, tähtitieteessä ja lääketieteessä. Merkittävimpiä tiedemiehiä olivat matemaatikko al-Khwarizmi (teokset Aritmetiikka ja Algebra) ja tähtitieteilijä al-Battani, latinalaiselta nimeltään Albategnius, joka havainnoi taivaankappaleiden liikkeitä. Alkemian tunnetuin edustaja oli Jabir ibn Hayyan, latinalaiselta nimeltään Geber. Arabien alkemia ei ollut sama asia kuin yleisesti tunnettu, vaan se vastasi osin nykyajan kemiaa. Kehittynein tiede arabeilla oli kuitenkin lääketiede. Tunnetuimpia lääkäreitä olivat iranilaiset al-Razi ja ibn Sina. Arabien tieteen kehitys loppui ulkonaisten vastoinkäymisten sekä uskonnon vastavaikutuksen seurauksena.

Harun al-Rašidin aikana monien reuna-alueiden maaherrat irrottautuivat keskushallinnon vallasta. ^[20] Kalifi al-Mu’tasim (833–842) siirtyi Irakin Samarraan ja alkoi käyttää turkkilaisia orjia palkkasotureina päästäkseen eroon klaanien vallasta. Se johti kuitenkin turkkilaisten vallan kasvuun. Kalifi al-Mu’tamid (870–892) kukisti turkkilaissoturien henkivartioston ja palasi takaisin Bagdadiin. Egypti irrottautui maaherransa Ahmad ibn Tulunin johdolla kalifien vallasta. Sittemmin valta Egyptissä siirtyi ihšidideille ja fatimideille, jotka katsoivat polveutumansa Fatimasta, Muhammadin tyttärestä. Persiassa ja Mesopotamiassa valtaan nousivat bujidit, ja vuonna 1055 vallan anastivat seldžukit. Vuonna 1258 mongolit Hülegün johdolla hävittivät Bagdadin ja tekivät kalifaatista lopun. Vuonna 1517 joutui viimeinen abbasidikalifi luopumaan vallasta, kun Turkin sulttaani Selim I valloitti Egyptin.^[21]

Arabit valloittivat melkein koko Pyreneitten niemimaan 700-luvulla. Arabivallan kukoistuskausi sattui 900-luvulle. Córdoba oli vuosina 912–961 Abdulrahman III:n valtakaudella espanjalaisen arabikalifaatin loistava keskus. 1000-luvulla kalifaatti hajosi pikkuvaltioihin, ja lopullisesti arabivallasta teki lopun kristillisten valtioiden toteuttama reconquista eli Espanjan takaisinvaltaus. Vuonna 1085 Toledo menetettiin Kastilialle. Vuonna 1100-luvulla Marokosta tulleet almoravidit valloittivat Espanjan islamilaiset pikkuvaltiot yksi kerrallaan. Puoli vuosisataa myöhemmin Marokosta tulleet almohadit kukistivat almoravidit. Vuonna 1212 Aragonia, Kastilia ja Navarra voittivat almohadit yhteisvoimin Las Navas de Tolosan taistelussa. Granadan emiraatti, viimeinen arabien hallussaan pitämä osa Espanjasta, tunnusti Kastilian ylivallan. Lopullisesti muslimivalta Iberian niemimaalla päättyi Granadan antautumiseen 2. tammikuuta 1492.^[22][23]

Islaminuskoon kuuluu yhtenä osana sen oma historiankirjoitus islamin varhaisvaiheista. Kuvaus Muhammedista ja neljästä "oikeaan johdetusta kalifista" perustuu 800-luvulla kirjattuihin tarinoihin, jotka eivät saa tukea 600-luvun aikalaislähteistä. Niiden kertoma tarina on joidenkin tutkijoiden mielestä legendaa, toiset pitävät tietoja luotettavina. Jaakko Hämeen-Anttila luonnehtii islamilaista kertomusta "taloksi ilman perustaa".^[24] Islamilaiseen historiaan kuuluu seuraavia asioita.

Vanhalla ajalla arabit elivät Arabian niemimaalla jakautuneina useisiin, keskenään kilpaileviin heimoihin. 600-luvun alussa profeetta Muhammad yhdisti suuren osan heimoista islamin uskontokunnaksi. Muhammadin appi Abu Bakr tunnustettiin hänen jälkeensä kalifiksi. Hän pyrki yhdistämään arabiheimoja ja valmistautumaan sotaretkelle Bysanttiin ja Persiaan. Kalifina Abu Bakr ehti ennen kuolemaansa olla kuitenkin vain kahden vuoden ajan.

Abu Bakrin seuraajaksi tuli Umar I, joka hallitsi kymmenen vuoden ajan. Umar I oli kyvykäs johtaja. Hänen hallintokautensa aikana arabien valta laajeni nykyisten Syyrian, Israelin, Palestiinaan, Irakin ja Egyptin alueille. Samalla arabien hallinnoimien alueiden sisäinen järjestys kiinteytyi. Hallintotapa alistettuja kansoja kohtaa oli tavallisesti lempeä, muun muassa aiempi hallintojärjestelmä yleensä säilytettiin ja virkamiehet saivat jatkaa asemissaan arabiylihallinnan alaisina. Myös islamiin kääntyminen oli vapaaehtoista, vaikkakin alistetut kansat joutuivat maksamaan veroja mikäli säilyttivät vanhan uskontonsa.

Vuonna 644 Umar murhattiin. Hänen seuraajansa Uthman oli valtaan astuessaan iäkäs ja pyrki vahvistamaan oman sukunsa, umaijadien, mahtia. Tällainen menettely herätti voimakasta tyytymättömyyttä, ja Uthman surmattiin Muhammadin vävyn Alin johdolla vuonna 656. Ali toimi kalifina vuosina 656–661. Umaijidit eivät olleet tyytyväisiä valintaan, minkä johdosta syttyi sisällissota. Ali voitti sodan, mutta hänet ehdittiin murhata ennen sopimukseen pääsyä, ja vastustajia johtanut Mu’awiya I pääsi valtaan. Alin kannattajat, šiialaiset, pitävät oikeina kalifeina vain Muhammadin sukuun kuuluvia. Umaijadeja, heidän vastustajiaan, alettiin tuolloin kutsua sunnalaisiksi.

• Al Murrah

• Arabinationalismi
• Arabiliitto
• Arabian kieli
• Arabivastaisuus
• Kalifaatti
• Islamin kulta-aika

• Lewis, Bernard: The Arabs in History. Oxford University Press, 1993. ISBN 9780192803108 (englanniksi)
• Nevo, Y. E. & Koren, J: Crossroads to Islam. The origins of the Arab religion and the Arab state. Amherst, NY: Prometheus Books, 2003). ISBN 1-59102-083-2
• Popp, Volker: The early history of islam, following inscriptional and numismatic testimony. Teoksessa: Karl-Heinz. Ohlig & Gerd-R. Puin (toim.) The Hidden Origin of Islam. New Research into its Early History, s. 17–124. Prometheus Books, 2010. ISBN 978-1-59102-634-1 Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
• Popp, Volker: From Ugarit to Samarra. An archeological journey on the trial of Ernst Herzfeld. Teoksessa: Early Islam. A critical reconstruction based on contemporary sources ( toim. K-H. Ohlig), s. 14–175. Prometheus Books, 2013. ISBN 978-1-61614-825-6
• Webb, Peter: Imagining the Arabs. Arab Identity and the Rise of Islam. Edinburgh University Press, 2016. ISBN 978 1 4744 2643 5 (englanniksi)

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Arabit Wikimedia Commonsissa