Arno Tuurna

Thunebergin vanhemmat olivat isä, kamreeri Karl Frithiof Thuneberg ja äiti Ingeborg Maria Söderman. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi 1912 Thuneberg työskenteli virkailijana vuosina 1913–1916 Suomen pankin pääkonttorissa, Helsingissä. Näihin aikoihin Thuneberg toimi myös aktivistina ja jääkäriliikkeen jääkärivärvärinä. 1918 Thuneberg otti osaa sisällissotaan laillisen hallituksen joukkojen puolella. Sodan jälkeen hän jäi armeijan palvelukseen ja kävi 1922 kadettikoulun. Samoihin aikoihin Thuneberg vankkana Karjalan asialle omistautuneena heimoaatteen miehenä oli yhteistyössä eri heimoaktivistien kanssa ja otti osaa heimokansojen puolia pitäviin järjestöihin. Esimerkiksi Thuneberg oli mukana vuonna 1917 perustetun yleisporvarillista rintamaa tavoitelleen Karjalan kansalaisliiton yhteydessä toimineessa Itä-Karjalan komiteassa, joka teki arvokasta sivistys- ja avustustyötä karjalaispakolaisten keskuudessa. Myöhemmin Thuneberg, sittemmin Tuurna, oli mukana muissakin heimoaatteellisissa yhdistysten, kuten Inkeriläisen sivistyssäätiön, Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiön, Karjalan kulttuurirahaston isännistön ja hallituksen, Karjalan liiton hallituksen, toiminnassa. Lisäksi Tuurna kirjoitteli aktiivisesti Karjala-lehteen ja olikin sittemmin 38 vuotta mukana lehtiyhtiön hallituksessa ja 15 vuotta näistä vuosista sen puheenjohtajana.

Thuneberg erosi puolustuslaitoksen palveluksesta 1924 ylennettyään luutnantista kapteeniksi. Ylemmän oikeustutkinnon Thuneberg suoritti 1925 ja varatuomarin arvon hän sai 1928. Upseerivuotensa 1918–1924 Tuurna palveli Karjalan kaartin rykmentissä. Myöhemmin Tuurna olikin yksi Karjalan Prikaatin Kilta ry:n kunniapuheenjohtajista. Lisäksi armeijan aikana ja sen jälkeen Tuurna oli suojeluskunta-aktiivi. Sittemmin 1942 hänet ylennettiin vielä majuriksi.

Thuneberg oli alun perin tullut Viipuriin upseerikouluun, mutta palannut sieltä Helsinkiin lakitieteen opintojen takia. Varatuomari Thuneberg palasi liikemiehenä Viipuriin ja työskenteli appensa kauppaneuvos Juho Hallenbergin yhtiön T:mi J. Hallenbergin apulaisjohtajana 1925–1926 ja toimitusjohtajana 1926–1930. Pian hän kuitenkin lähti mukaan kunnallispolitiikkaan ja valittiin 1929 Viipurin ensimmäiseksi kaupunginjohtajaksi, jonka tehtävissä hän aloitti 1930. Thuneberg ei kuitenkaan lopettanut työskentelyään liike-elämässä, vaan toimi T:mi J. Hallenbergin johtokunnan puheenjohtaja vuodet 1939–1944. Thunebergin urakehitys oli siis erittäin nopeaa.

Thuneberg menestyi pidettynä Viipurin kaupunginjohtajana ja nousi eräänlaiseksi karjalaisten, erityisesti viipurilaisten, keulakuvaksi, varsinkin sotien aikana ja niiden jälkeen, jolloin Tuurnasta tuli tavallaan siirtokarjalaisten syvästi rakastama ja kunnioittama "heimopäällikkö". Nimien suomalaistamisvuonna 1935 Arno Otto Thuneberg suomensi sukunimensä Tuurnaksi. Samana vuonna Tuurnasta tuli Suomen kaupunkiliiton hallituksen jäsen. Tuurnalla oli oma merkityksensä Viipurin taloudellisen nousun ja valtakunnallisen merkityksen kasvamisessa. Viipurissa hän asui osoitteessa Kalevankatu 4, as. 26 ja omisti myös kesäasunnon Saarenmäellä.

Vuonna 1920 Arno Thuneberg oli mennyt naimisiin Sirkku Saara Inkeri Hallenbergin kanssa naimisiin. Hallenbergit olivat varakas karjalainen kauppiassuku, joka omisti muun muassa Engelin suunnitteleman Saarelan hovin, Kärstilänjärven rannalla, Karjalassa. Viipurin maalaiskunnassa 12. elokuuta 1901 syntyneen Sirkku Hallenbergin isä oli Saarelan kartanon 1898 hankkinut kauppaneuvos Juho Hallenberg ja äiti alun perin varakkaan karjalaisen talonpojan tytär Anna Hallenberg o.s. Räikkönen. Pariskunta sai kaksi lasta, Hannu ja Maija Tuurnan, josta myöhemmin avioliiton kautta tuli Takkula.

Vuoden 1937 presidentinvaalissa Kansallisen Kokoomuspuolueen Tuurna toimi presidentin valitsijamiehenä. Kaksi vuotta myöhemmin heinäkuun 1939 eduskuntavaaleissa Tuurna valittiin Kansallisen Kokoomuspuolueen kansanedustajaksi Viipurin läänin läntisestä vaalipiiristä. 30. marraskuuta 1939 syttyi kuitenkin talvisota ja puna-armeija eteni aivan Viipurin keskustan tuntumaan. Tähän aikaan kaupunginjohtaja Tuurna istui Kauhajoelle evakkoon lähteneessä Kauhajoen eduskunnassa. Vaikka Viipuria venäläiset eivät koskaan saaneet haltuunsa, jouduttiin se rauhassa Neuvostoliitolle luovuttamaan. Tuurnasta tuli tällöin kaupungiton kaupunginjohtaja. 1940 Tuurnasta tuli Viipurin hoitokunnan puheenjohtaja ja hän alkoi välirauhan aikana vastata siirtokarjalaisten ja Viipurista poistumaan joutuneiden viipurilaisten asioista. Hoitokunnan tehtävissä Tuurna toimi aina vuoteen 1948. Lisäksi hän toimi Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön Viipurin piirin neuvottelukunnan ja jälleenrakennustoimikunnan, Siirtoväen huollon keskuksen puheenjohtajana sekä Karjalan asiain neuvottelukunnan jäsenenä. Välirauhan aikana vuoden 1940 presidentinvaalissa Tuurna toimi jälleen Kansallisen Kokoomuspuolueen presidentin valitsijamiehenä, samoin kolme vuotta myöhemmin vuonna 1943.

1941 suomalaiset valtasivat Viipurin takaisin. Kaupunginjohtaja Tuurna sai kaupunkinsa takaisin ja hänet nimitettiin samalla Viipurin sotilashallintopiirin päälliköksi, jona hän toimi 1941–1943. Vuoden 1943 jälkeen Viipurissa oli jälleen kunnon viipurilainen asutus ja Tuurna johti kaupungin jälleenrakennusta. Venäläiset kuitenkin valtasivat kesäkuussa 1944 Viipurin ja Tuurna ja muut viipurilaiset menettivät jälleen kotikaupunkinsa. Rauhan tultua Tuurnasta tuli sisäasiainministeriön määräämä selvitysmies, jona hän toimi vuosina 1944–1950. Erityisesti jatkosodan jälkeen Tuurna kohosi siirtokarjalaisten keulakuvaksi ja johtajaksi. 1945 Tuurnan muutettua Helsinkiin hän sai paikan kaupunginvaltuustosta ja myöhemmin myös kaupunginhallituksesta. Muodollisesti Tuurna lakkasi olemasta Viipurin kaupunginjohtaja vasta 1948, jolloin hänelle annettiin ansioistaan Suomen ensimmäisenä henkilönä kaupunginjohtajan arvonimi.

Vuosina 1945–1957 Tuurna toimi laki- ja talousvaliokunnan puheenjohtajana. Lisäksi hän oli mukana sotasyyllisyysoikeuden jäsenenä. Tuurna oli yksi niistä neljästä sotasyyllisyysoikeuden jäsenestä, jotka vaativat kaikkien syytettyjen vapauttamista syytteistä.^[3] Tuurnan maine ja voima kasvoi sodan jälkeen Kansallisessa Kokoomuksessa. Tuurna kuului lähinnä Tuure Junnilan kanssa isänmaalliseen ja perinteiseen kommunisminvastaiseen siipeen, joka ei katsonut hyvällä uutta Neuvostoliiton miellyttämiseen tähtäävää sisä- ja ulkopolitiikkaa. Tuurna toimi myös Kokoomuksen puoluevaltuuskunnan ja puoluehallituksen jäsenenä sekä rahastonhoitajana.

1953 Uudenmaan Kokoomuksen toiminnanjohtaja Eero Saurama houkutteli "vanhan polven luottomiehen" ja yhden puolueen kokeneimmista poliitikoista, Arno Tuurnan, puolueen puheenjohtajavaaleihin kolmanneksi ehdokkaaksi. Vastakkain olivat perinteisen Kokoomuksen 40-vuotias konservatiivi Junnila ja poliittisesti suhteellisen kokematon "nuori" 50-vuotias Jussi Saukkonen. 60-vuotiaan Tuurnan oli tarkoitus syödä ääniä pois Junnilan kannattajilta, mutta ilmeisesti Tuurna ei ollut tästä tietoinen ja hänelle oli luvattu jotakin. Lopulta Kansallisen Kokoomuksen puolueen puheenjohtajan vaaleissa Saukkonen sai 185 ääntä, Junnila 142 ääntä ja Tuurna 45 ääntä. Tästä huolimatta Tuurna oli yksi merkittävimpiä Kokoomuksen mielipidevaikuttajia 1950-luvulla. Kokoomuksessa Tuurnaa suunniteltiin myös presidenttiehdokkaaksi ja hän sijoittui puolueen teettämässä mielipidekyselyssä 1954 yhdeksänneksi. Vuosina 1950 ja 1956 Tuurna oli itse jälleen Kansallisen Kokoomuksen presidentinvalitsijamiehenä.

Sodan jälkeen Viipurin läänin vaalipiirien kadottua kartalta Tuurna oli valittu kansanedustajaksi vuosiksi 1945–1947 Kymen läänin läntisestä vaalipiiristä ja vuosiksi 1948–1950 Kymen läänin vaalipiiristä. Vuosiksi 1951–1953 Tuurna valittiin Uudenmaan läänin vaalipiiristä ja viimeiseksi kaudekseen vuosiksi 1954–1957 Hämeen läänin eteläisestä vaalipiiristä.

Vaikka vuoden 1958 jälkeen Tuurna ei enää toiminut kansanedustajana, jatkoi hän työtään aktiivisesti eri yhteiskunnan aloilla. Erityisen suuri vaikutus Tuurnalla oli Helsingin kaupungin sivistys- ja sosiaalitoimessa. Tuurna oli myös aktiivisesti mukana maakunnallisessa työssä, erityisesti alueen siirtokarjalaisten parissa. Esimerkiksi Tuurna toimi Uudenmaan karjalaisseurojen piirin puheenjohtajana. Lisäksi Tuurna oli taiteenharrastaja, teki kappaleisiin muun muassa sanoituksia ja kirjoitti runoja.

Arno Tuurna kuoli 81-vuotiaana 10. toukokuuta 1976 Helsingissä. Leski Sirkku Tuurna o.s. Hallenberg kuoli 93-vuotiaana 29. marraskuuta 1994 Helsingissä.^lähde?

Nimellä Arno Thuneberg:

• Valkoinen aika : runoja. Karisto 1918

Nimellä Aarno Tuurna:

• Runoja : Arno Tuurna 80 vuotta 12.8.74. Tekijä, Helsinki 1974

• Nummivuori, Petri: Nuori Konservatiivi: Tuure Junnila ja hänen poliittinen toimintansa vuoteen 1956. (Arkistoitu – Internet Archive) Väitöskirja. 2006. (Arno Tuurna käsittelevät kohdat.)
• Arno Tuurna Suomen kansanedustajat. Eduskunta.