Kreikkalais-roomalainen paini

Kreikkalais-roomalaisen painin nimi tulee siitä, että sen uskottiin noudattavan sitä painimisen tyyliä, jota antiikin ajan sotilaat harjoittivat. Todellisuudessa muun muassa Olympian kisoissa käyty paini eli pale oli väkivaltaisempi laji, aivan kuten antiikin Rooman painikouluissa ja myös Colosseumilla käydyissä otteluissa käytetty painin muoto. Nykyajan kreikkalais-roomalaisena painina tunnettu paini on kehitetty 1800-luvun ranskalaisesta sirkuspainista. Alkuperäinen kreikkalainen paini onkin liikkeiltään lähempänä nykyistä vapaapainia kuin kreikkalais-roomalaista versiota. Suurimmat erot vapaapainiin palessa ovat tahallisen kuristamisen ja kivuntuoton salliminen.

Ensimmäisissä nykyaikaisissa olympialaisissa Ateenassa vuonna 1896 painittiin pehmitetyn maan päälle levitetyllä öljykankaalla. Myöskään painoluokkia ei vielä tuolloin ollut. Painin ensimmäinen olympiavoittaja oli saksalainen Carl Schumann. Ensimmäiset MM-kisat järjestettiin vuonna 1905. Kansainvälinen painiliitto UWW perustettiin vuonna 1912, ja siihen kuuluu nykyään 162 jäsenmaata.

Sittemmin painialustana ryhdyttiin käyttämään lujaa puuvillakangasta, josta käytettiin nimitystä molski (engl. "moleskin", myyrännahka). Molskin pintarakenne aiheutti painijoille usein palovammoja ja se oli myös vaikea puhdistaa, minkä vuoksi painijat saivat jalkoihinsa paiseita. 1960-luvulta molskien tilalle tulivat nykyiset PVC-muovista valmistetut matot.

Painissa tärkein ominaisuus on taito ja oivalluskyky, mutta myös voimaa ja kestävyyttä vaaditaan. Painiminen perustuu nopeisiin tilannearvioihin, vastustajan virheiden hyödyntämiseen ja niiden perusteella tehtyihin omiin ratkaisuihin.

Painissa suurin mahdollinen suorituksesta saatava pistemäärä on viisi. Sen saa mistä tahansa laajakaarisesta heitosta, joka vie vastustajan suoraan siltaan eli asentoon, jossa hän on kantapäidensä ja päälakensa varassa kaarimaisessa asennossa.

Viime aikoina^milloin? kansainvälinen liitto on pyrkinyt tekemään lajista yleisöystävällisempää ja muuttanut sääntöjä milloin mihinkin suuntaan.

Vuodesta 2018 alkaen miesten painoluokat ovat seuraavat (vain *-merkityt olympialaisissa):

1. 55 kg
2. 60 kg*
3. 63 kg
4. 67 kg*
5. 72 kg
6. 77 kg*
7. 82 kg
8. 87 kg*
9. 97 kg*
10. 130 kg* (raskas sarja).^[1][2]

Luvut ovat ylärajoja, joten kilpailija saa kilpailla oman alimman painoluokan lisäksi myös seuraavassa ylemmässä painoluokassa. Raskaassa sarjassa kilpaillakseen on kilpailijan painon tulee kuitenkin olla 97–130 kilogrammaa. ^[2][2]

Painimatto on 12 × 12 metrin kokoinen neliö, jonka keskellä on halkaisijaltaan 9 metriä oleva ympyrän muotoinen painialue. Ottelussa tuomareita ovat mattotuomari, joka johtaa ottelua, arvostelutuomari, joka antaa pisteet, sekä ylituomari, joka valvoo ottelun tasapuolisuutta. Toinen painijoista käyttää punaisia ja toinen sinisiä trikoita.

Ottelun voittaa selätyksellä (selätykseksi katsotaan tilanne, jossa painija onnistuu pitämään vastustajaansa asennossa, jossa vastustajan molemmat hartiat koskettavat matonpintaa eli ns. siltatilanteessa) tai kahdella erävoitolla. Eriä on maksimissaan kolme. Erän voittaa painija, joka on saanut enemmän pisteitä erän päätyttyä tai on saanut kuuden pisteen eron vastustajaansa, jolloin kyseessä on ylivoimainen pistevoitto (ypv). Lisäksi erän voi voittaa yhdellä viiden pisteen suorituksella (ns. laajakaarinen heitto) tai kahdella kolmen pisteen suorituksella. Erää ei painita loppuun, jos painija saa kuuden pisteen eron vastustajaan, heittää laajakaarisen heiton tai tekee kaksi kolmen pisteen heittoa.

Yhden erän pituus on kaksi minuuttia. Ensimmäiset puolitoista minuuttia painitaan pystyasennosta ja viimeinen puoli minuuttia mattoasennosta, joka alkaa parterre-asennosta, ellei jompikumpi ottelijoista ole siltatilanteessa. Alle komennetaan painija, joka on häviöllä, ja johdossa oleva painija saa ottaa otteen. Ellei pisteitä ole tullut, niin ensimmäisessä erässä otteen saa ottaa punainen ja toisessa erässä sininen. Kolmannessa erässä otteen saa ottaa pisteettömässä tilanteessa painija, joka on aikaisemmissa erissä tehnyt enemmän pisteitä. Jos pisteitä ei ole tehty tai pisteet ovat tasan niin, ettei jommallakummalla ole vastustajaansa arvokkaampia suorituksia, suoritetaan arvonta.

Ottelu voi myös päättyä, jos toiselle ottelijalle on merkitty tuomaripöytäkirjaan 3 varoitusta, joita annetaan erilaisista rikkeistä, kuten pakoilusta.

Suurimmat kansainväliset kreikkalais-roomalaisen painin kilpailut ovat

• Kesäolympialaiset neljän vuoden välein
• maailmanmestaruuskilpailut joka syksy lukuun ottamatta olympiavuosia
• maailmancup, jokavuotinen maajoukkuekilpailu
• Euroopan-mestaruuskilpailut joka vuoden toisen neljänneksen aikana:
• Masters-turnaus, jokavuotinen turnaus kymmenelle parhaalle painijalle

• Verner Weckman, olympiavoittaja 1908
• Kaarlo Koskelo, olympiavoittaja 1912
• Yrjö Saarela, olympiavoittaja 1912
• Emil Väre, olympiavoittaja 1912, 1920
• Oskari Friman, olympiavoittaja 1920, 1924
• Adolf Lindfors, olympiavoittaja 1920
• Kalle Anttila, olympiavoittaja 1924
• Edvard Westerlund, olympiavoittaja 1924
• Väinö Kokkinen, olympiavoittaja 1928, 1932
• Hermanni Pihlajamäki, olympiavoittaja 1932
• Lauri Koskela, olympiavoittaja 1936
• Kelpo Gröndahl, olympiavoittaja 1952
• Kyösti Lehtonen, olympiavoittaja 1956
• Rauno Mäkinen, olympiavoittaja 1956
• Pertti Ukkola, olympiavoittaja 1976
• Jouko Salomäki, olympiavoittaja 1984
• Harri Koskela
• Jani Haapamäki
• Jarkko Ala-Huikku
• Juha Ahokas
• Kustaa Pihlajamäki
• Marko Asell
• Marko Yli-Hannuksela
• Mikael Lindgren
• Rami Hietaniemi
• Tapio Sipilä
• Tuomo Karila
• Elias Kuosmanen, alle 17-vuotiaiden ikäluokan maailman- ja Euroopan mestari (2011, 2012)

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kreikkalais-roomalainen paini Wikimedia Commonsissa