Krishna-liike

Toisin kuin yleensä ajatellaan, Krishna-liike ei ole uusi uskonto. Liikkeen edustama perinne, gaudiya-vaishnavismi sai alkunsa 1500-luvun Bengalissa ja sen perustaja on Sri Caitanya (1486-1533). Sri Caitanya korosti Krishnan antaumuksellisen ja rakastavan palvonnan eli bhaktin tietä. Hän myös popularisoi liikkeelle tunnusomaisen tavan laulaa julkisilla paikoilla Krishnan pyhää nimeä maha-mantran muodossa (Hare Krishna Hare Krishna Krishna Krishna Hare Hare / Hare Rama Hare Rama Rama Rama Hare Hare).^[1]

Caitanya ja muut bhakti-koulukunnan pyhimykset hylkäsivät syntymän mukaan määräytyvän kastijärjestelmän ja siihen liittyvän rituaalisen uskonnollisuuden. He painottivat moraalisuutta, sydämen puhtautta ja pyyteettömän palveluksen mielialaa. He ilmaisivat tunteitaan laulujen, runouden ja musiikin välityksellä ja viehättivät tuhansia seuraajia.^[2] Perinteen käsitys jumalasta perustuu Caitanyan mystisiin näkyihin ja hurmiollisiin kokemuksiin, joita hänen läheisimmät seuralaisensa todistivat.^[3]

Palvonnallisuudestaan huolimatta Caitanyan liikkeeseen liittyi myös päteviä teologeja ja filosofeja, jotka vahvistivat liikkeen opin Veda-kirjoitusten pohjalta. Gaudiya-vaishnavat painottavat tänäkin päivänä monia bhakti-liikkeitä enemmän Vedojen auktoriteettia.^[4]

Caitanya oli gaudiya-vaishnavien inspiraation lähde ja jumalainen esimerkki. Hän ei silti koskaan esiintynyt liikkeen johtajana, vaan käytännön johtamisen hän jätti muille. Caitanya ei nimittänyt ketään suoraksi jatkajakseen. On myös huomionarvoista, että hän jätti hyvin vähän kirjallisia opetuksia.^[5]

Caitanyan seuraajat Vrindavanan kuusi goswamia, joita johtivat Rupa ja Sanatana Goswami, systematisoivat Sri Caitanyan opetukset. Heidän työnsä johdosta Caitanyan liikettä ei enää pidetty pelkkänä kansanomaisena uskontona, vaan osana koko Intian laajuista vaishnava-perinnettä, jolla oli innovatiivinen ja syvällinen teologia.^[6]

Goswamien ajan jälkeen Sri Caitanyan liike kohtasi monenlaisia haasteita. Osa liikkeestä omaksui taas jäykän hindulaisen kastijärjestelmän ja osa sekoittui Bengalissa vallitseviin tantra-perinteisiin, ja muodosti erilaisia poikkeavia lahkoja.^[7] Nämä apasampradayat saattoivat gaudiya-vaishnavismin huonoon valoon.^[8]

1800-luvulla koulutetut yläluokan intialaiset näkivät maailman englantilaisten hallitsijoiden silmin ja kokivat syvästi tarpeen uudistaa vallitsevaa henkistä ilmapiiriä. Vuosisadan lopulla sai alkunsa Ramakrishna Mission, joka merkitsi monille hindulaisen kulttuurin uutta nousua.

Bhaktivinoda Thakura (1838-1914) ja hänen poikansa Bhaktisiddhanta Sarasvati (1874-1937) olivat mukana tässä henkisen muutoksen liikkeessä. He ajattelivat, että vaishnavismi ei ole vain muiden uskonnonjärjestelmien alapuolella, vaan, että se on niiden yläpuolella.^[9]

Bhaktivinoda Thakura toimi hyvin korkea-arvoisessa asemassa brittiläisen hallituksen palveluksessa 1800-luvun Bengalissa ja Orissassa. Hän arvosteli eritoten vaishnavismin silloista moraalista rappiota. Hän myös esitti, että kenenkään kastin ei pitäisi määräytyä yksinomaan syntymän pohjalta, vaan luonteen ja ominaisuuksien pohjalta.^[10] Ensimmäisten joukossa hän esitti Caitanyan filosofian englannin kielellä pienessä kirjassaan Sri Caitanya: His Life and Precepts.^[11]. Bhaktivinoda Thakura lähetti tämän kirjansa joihinkin länsimaailman yliopistoihin.

Bhaktisiddhanta Sarasvati ei ollut Sri Caitanyan kaltainen hurmiollinen hengellinen johtaja, vaan hän esittäytyi askeettina ja intellektuellina. Hän näki itsensä isänsä työn jatkajana, ja ponnisteli esittääkseen Sri Caitanyan opetukset nykyaikaiselle maailmalle. Tätä tarkoitusta varten Bhaktisiddhanta Sarasvati perusti Gaudiya Mathan, joka oli ensimmäinen gaudiya-vaishnavismin saarnaamista varten perustettu organisaatio.^[12]

Gaudiya Matha levisi kaikkialle Intiaan ja siihen kuului 64 mathaa (luostaria). Yksi Bhaktisiddhanta Sarasvatin uudistuksista oli, että hän hyväksyi oppilaita kaikista kasteista ja myönsi heille henkisen vihkimyksen, pyhän nauhan ja gayatri-mantran. Näin ollen hän nimitti heidät bramiineiksi, ja toivoi heistä tulevan esimerkillisiä ihmiskunnan henkisiä johtajia. Tämä herätti suurta vastustusta perinteisen kastijärjestelmän kannattajien keskuudessa.^[13]

Vuonna 1933 Bhaktisiddhanta Sarasvati lähetti kaksi johtavaa oppilastaan Eurooppaan saarnaamaan gaudiya-vaishnavismia. Toinen heistä oli Bhakti Hrday Bon Maharaja -niminen sannyasi (kieltäymyksellinen munkki). He kuitenkin palasivat takaisin Intiaan käytännöllisesti katsoen tyhjin käsin.^[14]

Pian Bhaktisiddhanta Sarasvatin kuoleman jälkeen Gaudiya Matha hajosi sisäisten ristiriitojen vuoksi.

Henkisen opettajansa Bhaktisiddhanta Sarasvatin käskystä A. C. Bhaktivedanta Swami (1896-1977) saapui vuonna 1965 New Yorkiin gaudiya-vaishnavismin sanansaattajana. Ilman seuraajia ja varattomana hän istuutui Tompkins Square Parkiin ja lauloi Hare Krishna -mantraa. Pian hänestä tuli osa silloista vastakulttuuria New Yorkin East Villagessa.

Vaikka ensimmäiset kuukaudet olivat hyvin vaikeita 70-vuotiaalle swamille, hän nopeasti herätti pienen seuraajajoukon kiinnostuksen. Näin sai alkunsa Hare Krishna -liike.^[15]

Ensimmäinen temppeli perustettiin liikehuoneistoon New Yorkissa. ISKCON levisi hyvin nopeasti muihin USA:n tärkeimpiin kaupunkeihin, ja myöhemmin Eurooppaan ja muille mantereille. Ensimmäisten viiden vuoden aikana liikkeeseen kuului 60 keskusta Amerikassa ja Euroopassa.^[16]

Liikettä johtamaan Srila Prabhupada perusti GBC:nä tunnetun hallintoelimen (Governing Body Commission), joka koostui hänen kokeneimmista oppilaistaan.

Bhaktivedanta Swami jätti maailman vuonna 1977^selvennä. Siihen mennessä hänen saavutuksiaan olivat: hän kiersi maailman 12 kertaa Krishna-tietoisuutta saarnatessaan, ja hän antoi henkisen vihkimyksen yli 5000 seuraajalleen.

ISKCON:illa oli 108 keskusta, joihin kuului maatiloja, ravintoloita ja kouluja. Erityisesti Intiassa liikkeen temppelit tulivat tunnetuksi loisteliaasta ja oikeaoppisesta palvontamuodostaan.

Srila Prabhupada aloitti perinteisen Ratha-yatra vaunujuhlan viettämisen länsimaiden suurkaupungeissa. Hän oli tuottelias kirjailija. Hän käänsi ja julkaisi suurimman osan sanskritinkielisen Bhagavata Puranan kirjoista, jossa kerrotaan Krishnan elämästä ja teoista ja jossa kuvaillaan muita Vishnun inkarnaatioista. Hän käänsi myös koko bengalinkielisen Sri Caitanya-caritamrtan, jossa kuvaillaan Sri Caitanyan elämää. Lisäksi hän kirjoitti kymmeniä muita kirjoja, joissa kerrotaan Krishna-tietoisuudesta ja Veda-filosofiasta. Hän kehotti seuraajiaan levittämään niitä runsain mitoin. Tähän päivään mennessä on levitetty jo satoja miljoonia Bhaktivedanta Swamin kirjoja ympäri maailman.^[17]

ISKCON:in suurimmat haasteet ilmenivät Srila Prabhupadan poismenon jälkeen. Ei ollut selvyyttä siitä, kuinka gurun asema liikkeessä pitäisi ymmärtää. Hänen 11 johtavaa oppilastaan omaksuivat gurun aseman. Maailmanlaajuinen liike jaettiin 11 alueeseen, ja kukin heistä toimi yhden alueen itsevaltaisena guruna. Ajan kuluessa monet näistä 11 gurusta sekaantuivat erilaisiin skandaaleihin.^[18]

Vuonna 1987 luovuttiin vanhasta guru-järjestelmästä ja hyväksyttiin uusi järjestelmä, jonka mukaan kaikki Bhaktivedanta Swamin hyvin sijoittuneet oppilaat voisivat toimia liikkeen henkisinä opettajina.

Liikkeen nykyinen kanta on, että Srila Prabhupada on liikkeen perustaja-acarya (oppimestari) ja kaikki nykyiset gurut ovat hänen alaisuudessaan ja hänen edustajiaan. Tällä hetkellä liikkeessä toimii yli 80 vihkimyksen antavaa henkistä opettajaa.^[19]

Vaikeuksista huolimatta Krishna-liike on jatkanut toimintaansa ja kasvuaan. Tätä nykyä liikkeeseen kuuluu yli 400 temppeliä, 50 maatilaa, 99 ravintolaa ja 50 koulua^[20] Temppeliyhteisöissä asuvia jäseniä on noin 10 000 ja seurakuntalaisia noin 250 000.^[21]

Gaudiya-vaishnavismi on monoteistinen perinne, jonka juuret ulottuvat 1200-luvulla eläneen Madhvacaryan ja 1100-luvulla eläneen Ramanujan teistisiin vedanta-oppilasketjuihin. Vedanta tarkoittaa sananmukaisesti tiedon johtopäätöstä. Vedanta-sutra on filosofinen teos, joka perustuu upanisadeihin, Intian vanhimpiin filosofisiin kirjoituksiin.^[22]

Useissa hindulaisuuden suuntauksissa palvotaan jumalan henkilökohtaista muotoa. Tätä palvontaa nimitetään bhaktiksi.

Kun rakastavaa suhdetta, bhaktia, ei pidetä vain menetelmänä jonkun toisen päämäärän saavuttamiseksi, vaan koko uskonnon päämääränä, silloin uskonto ilmentää täysimittaista teismiä. Niitä hindulaisuuden suuntauksia, joissa bhakti on sekä menetelmä että päämäärä, kutsutaan vaishnavismiksi. Muissa suuntauksissa bhakti eli antaumus on sekoittunut ajatuksiin persoonattomuudesta tai monismista.^[23]

Kaikissa vaishnavismin suuntauksissa Vishnua pidetään korkeimpana jumaluutena. Vishnu on Brahmanin (jumalan) persoonallinen muoto, jota pidetään persoonatonta Brahmania korkeampana. Kosmoksessa hänet nähdään osana jumalaista kolminaisuutta, jossa Brahma on luoja, Vishnu ylläpitäjä ja Shiva tuhoaja. Vaishnavismin teologiassa Brahma ja Shiva eivät ole Vishnun tasolla, vaikka he ovatkin voimallisia alisteisia jumalia.^[24]

Vaishnavismi on teistinen perinne, jota voidaan kutsua polymorfiseksi monoteismiksi, eli teologiaksi, joka tunnustaa yhden ja jakamattoman jumaluuden, joka ilmenee eri muodoissa.^[25] Puranoiksi kutsutuissa Veda-kirjoissa kuvaillaan Vishnun eri avataroja. Kuuluisimmat näistä ovat Rama ja Krishna.^[26]

Yleinen käsitys hindulaisuudessa on, että Krishna on yksi kosmisen Vishnun avataroista. Gaudiya-vaishnavismissa hyväksytään, että kun Krishna tulee tähän maailmaan, hän ilmestyy Vishnun avatarana. Caitanyan filosofia jatkaa edelleen, että Krishna on lopullinen yliaistillinen herra, josta majesteettinen ja voimallinen kosminen Vishnu virtaa.^[27]

Gaudiya-vaishnavismin erityisenä piirteenä suhteessa muihin vaishnavismin koulukuntiin on, että Sri Caitanyan uskotaan olevan Krishnan inkarnaatio, joka laskeutui tällä aikakaudella opettamaan bhakti-joogan menetelmää, Jumalan rakastavaa palvelemista.^[28]

Krishna-uskontoa voidaan luonnehtia intiimiksi teismiksi. Tällä tarkoitetaan käsitystä jumalasta, joka sallii hyvin läheiset ja rakastavat suhteet palvojiinsa. Intiimin teismin perinteissä sielun ja jumalan rakkaus ilmenee erilaisissa suhteissa, jotka muistuttavat tässä maailmassa ilmeneviä suhteita, kuten vanhempien rakkaus lapseensa tai ystävien välinen rakkaus.^[29]

Caitanyaa seuraavassa perinteessä pidetään korkeimpana Krishnan ja tämän rakastetun Radhan välistä aviollisen rakkauden suhdetta.^[30]. Gaudiya-vaishnavismin teologian opettama läheisyys sielun ja jumalan välillä on intiimimpää, kuin missään muussa vallitsevassa uskonnollisessa perinteessä.^[31]

Krishna-tietoisuuden tavoitteena oleva itseoivallus ei ole pääasiallisesti vapautus jälleensyntymästä (samsara), vaikkakin vapautus on prosessin sivutuote. Päämääränä on rakastavan palvelemisen suhteen kehittäminen Krishnaan ja sen täydellistäminen.^[32]

Krishna-liikkeen teologia perustuu pääasiassa Bhagavata Puranaan (Srimad-bhagavatam), yhteen Intian tunnetuimmista uskonnollisista kirjoituksista, sekä Caitanyan tunnettuun elämäkertaan Caitanya-caritamrtaan. (Ibid. s. 15) Bhaktivedanta Swami laati molempiin käännöksen ja kommentaarin. Näiden lisäksi Bhagavad-gita on tärkeässä asemassa.

Gaudiya-vaishnavismin elämäntapaa kutsutaan bhakti-joogaksi. Bhaktaksi kutsutaan bhakti-joogan harjoittajaa.

Prabhupada opetti, että Krishna ilmestyy tässä maailmassa lisäksi alttarihahmon ja pyhän nimensä muodossa. Krishnan nimen lausuminen ja kuuleminen johtaa henkiseen kokemukseen ja yliaistilliseen iloon. Prabhupada sanoi, että tällä aikakaudella kaikki joogan täydellistymät "voidaan saavuttaa Krishna-tietoisuuden menetelmän eli bhakti-joogan avulla. Eritoten suositellaan mantra-joogaa, Sri Krishnan ylistämistä Hare Krishnaa laulamalla". "Hare Krishna -mantra itsessään riittää täydellistymän ja vapautuksen saavuttamiseen." Siksi nama-sankirtana, jumalan pyhien nimien laulaminen yhdessä muiden kanssa, on tärkein palvonnan muoto.^[33]

Vihkimyksen saaneet bhaktat toistavat päivittäin Hare Krishna -mantraa vähintään 16 kierrosta helminauhalla, johon kuuluu 108 helmeä. Tämä tekee yhteensä 1728 mantraa.^[34]

Tämän lisäksi vihityt jäsenet noudattavat neljää säännöstelevää periaatetta: heidän tulee pidättäytyä syömästä lihaa, kalaa ja munia; heidän tulee pidättäytyä päihteistä, joihin luetaan myös kahvi, tee ja tupakka; lisäksi pidättäydytään uhkapelistä ja avioliiton ulkopuolisista sukupuolisuhteista sekä sukupuolielämästä, jonka tarkoituksena ei ole lasten saaminen. (Ketola. s. 270) Srila Prabhupada kutsui näitä "vapauden säännösteleviksi periaatteiksi”.^[13]

Krishna-liikkeessä seurataan laktovegetaarista ruokavaliota. Ennen syömistä ruoka siunataan Krishnalle, minkä jälkeen sitä kutsutaan prasadamiksi, Jumalan armoksi.

Temppeliyhteisössä (ashramassa) herätään jo varhain. Ensiksi bhaktat peseytyvät, ja pukeutuvat perinteisiin vaishnava-asuihin ja koristelevat vartalonsa pyhällä savella tilaka-merkein. He kokoontuvat temppeliin 4.30 aamun ensimmäistä temppeliseremoniaa, mangala-aratia, varten. Alttaripapin uhratessa alttarihahmoille suitsukkeita, lampun, vettä, kukkia ja viuhkoja, palvojat laulavat Krishnan nimiä ja tanssivat alttarihahmojen edessä.

Temppeliseremonian jälkeen on varttu aikaa japa-meditaatiolle, tuolloin bhaktat toistavat itsenäisesti Hare Krishna-mantraa.

Kello 7.15 alkaa temppeliseremonia, jossa bhaktat näkevät koristellut ja puetut alttarihahmot uudelleen. Sitten bhaktat suorittavat guru-pujan (seremonia gurun palvomiseksi) Srila Prabhupadalle. Guru-pujan jälkeen lauletaan Hare Krishna -mantraa ja tanssitaan riemukkaasti.^[35]

Kello 7.45 on luento Srimad-bhagavatamista, jonka pitää joku temppeliyhteisön vanhempi jäsen. Luennon jälkeen on aamiainen, jonka jälkeen bhaktat omistautuvat päivän palveluksiin, joihin tavallisesti kuuluvat saarnaustyö, kirjojen julkaiseminen tai jakaminen, sankirtana (Hare Krishna -mantran laulaminen julkisesti), ruoan valmistaminen, pyhitetyn ruoan jakaminen ja muut temppelin ylläpitämiseen liittyvät tehtävät.

Illalla bhaktat osallistuvat iltaseremoniaan temppelissä kello 18. Iltaohjelman jälkeen on luento Bhagavad-gitasta ja lopuksi nautitaan iltapala. Levolle käydään aikaisin.

Temppeliohjelma on pääpiirteissään sama kaikissa ISKCON:in keskuksissa ympäri maailman

Krishna-liike ei hyväksy aborttia eikä eutanasiaa. Krishna-liikkeen suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on neutraali. Se suosittelee kaikille seuraajilleen selibaattia. Avioliitto on mahdollinen vain vastakkaista sukupuolta olevien jäsenten välillä. Sukupuolielämä on sallittua vain avioliitossa lasten hankkimista varten.

Krishna-uskontoa pidettiin sen alkuaikoina uutena uskonnollisena liikkeenä, ja arvostelijat näkivät sen vaarallisena kulttina. Esimerkiksi Ranskan parlamentti luokitteli Krishna-liikkeen vaaralliseksi lahkoksi vuonna 1995.^[36]

Liikkeen 40-vuotisen historian aikana sillä on ollut jännitteitä suhteessa ympäröivään maailmaan, jotka johtuvat sen intialaisesta taustasta, hindulaisesta perinteestä ja sen uskollisuudesta Caitanyan opetuksille Krishna-bhaktista.

Yleiset intialaiset käsitykset ovat ristiriidassa vallitsevien uskonnollisten käsitysten kanssa. Näistä esimerkkeinä ovat läntinen lineaarinen aikakäsitys suhteessa intialaiseen sykliseen käsitykseen. Lännen uskonnoissa ihminen elää yhden elämän maan päällä ja sitten lopettaa olemassaolonsa tai viettää ikuisuuden taivaassa tai helvetissä.

Hindulainen käsitys gurusta jumalan elävänä edustajana on vieras lännessä. Tämän lisäksi hindulainen käsitys maailmasta luopumisesta ei kuulosta houkuttelevalta lännessä, jossa Jumala loi maailman "hyväksi".

Prabhupadan uskonnollisuus ja hänen syvä luottamuksensa Krishnaan lienee samalla ISKCON:in suurin voimavara ja jännitteen aiheuttaja suhteessa muuhun maailmaan. Hänen ehdoton luottamuksensa Veda-kirjoituksiin ja hänen tulkintansa niistä ovat aiheuttaneet erimielisyyttä ISKCON:in ja ympäröivän kulttuurin välillä ja jopa sen sisällä.^[37]

Riippumatta sosiaalisesta asemastaan, naisen ruumiissa olevat sielut ovat samanarvoisia kuin miehen ruumiissa olevat. Kaikki sielut ovat erillisiä, laadultaan ja luonteeltaan samanlaisia kuin korkein sielu, Krishna. Silti yksilölliset sielut ovat Krishnasta erillisiä.^[32]

Srila Prabhupada toi naisten ulottuville filosofian ja henkisen harjoituksen, joka oli perinteisessä intialaisessa uskonnollisuudessa heiltä suljettu. Hän antoi bramiinivihkimyksen länsimaisille oppilailleen ja salli naisten toimia liikkeen opetus- ja johtotehtävissä miesten tavoin. Prabhupada ilmaisi kiitollisuuttaan niille nuorille naisille ja miehille, jotka Krishna oli antanut hänen palvelukseensa ja hän haastoi ne intialaiset vanhoilliset, jotka arvostelivat hänen toimintaansa.^[38]

Vuonna 1974 naisten asema alkoi heiketä samalla kun sannyasien, kieltäymyksellisten munkkien, määrä kasvoi. Sannyasaa pidettiin ylempänä asemana. Tämän johdosta tuli vallalle ajatus, että naiset ovat este korkeamman päämäärän saavuttamiselle, sillä he saattoivat vietellä munkit pois henkisen kehityksen tieltä.

Srila Prabhupada oli usein närkästynyt tästä kehityskulusta ja hänen kerrotaan sanoneen: "Jos miehillä on ongelma naisten läsnäolon kanssa, heidän, ei naisten, pitää ratkaista se. Mikäli muu ei auta, menkööt miehet metsään."^[39]

Prabhupadan poismenon jälkeen, vuonna 1977, ISKCON:in johto siirtyi uusien gurujen käsiin. He olivat kaikki sannyaseja, miehiä, eivätkä he olleet suopeita naisten oikeuksille. Vasta 1980-luvun lopulla väärinkäytökset tulivat julki, ja ongelmaa alettiin selvittää.

Vuonna 1994 ISKCON:in Pohjois-Euroopan aluejohtaja teki julistuksen naisten syrjinnän lopettamiseksi hänen alueellaan.^[40] Vuonna 1996 ensimmäinen nainen hyväksyttiin GBC:n jäseneksi sitten 70-luvun alun. Vuonna 2000 GBC tunnusti naisiin kohdistuneet väärinkäytökset ja pyysi niitä anteeksi. Samalla se hyväksyi uuden toimintasuunnitelman.^[41]

Bhaktivedanta Swami halusi perustaa kouluja, jossa oppilaat voisivat kehittää bramiinisia ominaisuuksia kuten itsehillintä, rauhallisuus, puhtaus ja rehellisyys. Vartuttuaan koulujen oppilaat voisivat johtaa koko ihmiskunnan uudelleenhenkistämistä. Prabhupada hahmotti nämä koulut sisäoppilaitoksiksi, gurukuliksi, jotka seuraavat muinaista vedalaista koulutusmallia ja tukevat dynaamisen saarnausliikkeen toimintaa nykyajassa.^[42]

1990-luvun lopulla ISKCON toi julkisuuteen liikkeen sisällä tapahtuneen lasten hyväksikäyttö-skandaalin. Suurin osa tapauksista tapahtui ISKCON:in sisäoppilaitoksissa Intiassa ja Pohjois-Amerikassa 1970- ja 80-luvulla.^[43] Pahoinpitely oli ollut fyysistä, psyykkistä ja seksuaalista.

Vuonna 1990 GBC alkoi kiinnittää huomiota lasten hyväksikäyttöön liikkeessä.(Ibid. s.331) Vuonna 1998 perustettiin liikkeen sisäinen lastensuojeluelin APVC (Association for the Protection of Vaishnava Children), josta myöhemmin tuli CPO (Child Protection Office)

Vuonna 2000 44 mies- ja naispuolista jo varttunutta gurukulan entistä oppilasta haastoi ISKCON:in oikeuteen 70- ja 80- luvulla kärsimistään ruumiillisista ja henkisistä vammoista. Alkuperäinen korvausvaatimus oli 400 miljoonaa dollaria.^[44] Vahingonkorvauksia hakevien määrä kasvoi 535 nuoreen vuoteen 2005 mennessä. Vuonna 2005 vastapuolet sopivat tapauksen ja päädyttiin 9.5 miljoonan korvauksiin, jotka jaettiin asianosaisten kesken.^[45]

Asiaa käsiteltäessä mediassa yleinen vaikutelma on, että lasten hyväksikäyttö on osa ISKCON:in lähihistoriaa tai nykypäivää. On kuitenkin huomionarvoista, että lapsiin kohdistuvat väärinkäytökset tapahtuivat menneisyydessä. Ei voida väittää, etteivätkö yksittäiset tapaukset olisi mahdollisia myös nykyään. Ei ole oletettavissa, että niitä olisi enempää ISKCON:issa kuin muissa valtavirran yhteisöissä.

ISKCON:issa tapahtunut lasten pahoinpitely tai hyväksikäyttö on tragedia, joka on tuonut lukuisia myönteisiä muutoksia. Sen johdosta voidaan paremmin suojella ISKCON:in nykyisiä lapsia ja tukea niitä, jotka menneisyydessä tulivat hyväksikäytetyksi.

Ongelma johtui osaltaan siitä, että lapsia ja perheitä ei arvostettu riittävästi. Tämä asenne on muuttunut suuresti viime vuosina. ISKCON-yhteisöissä puhutaan paljon "sosiaalisesta kehityksestä". ISKCON:in GBC on perustanut elimiä vastaamaan perheiden, naisten ja lasten tarpeisiin. Perheet ja lapset ovat tulleet ISKCON:in etualalle, sillä ne edustavat liikkeen tulevaisuutta.^[46]

Suomeen liike tuli 1970-luvulla, jolloin ensimmäiset amerikkalaiset lähetyssaarnaajat kävivät täällä tekemässä liikkeen kirjallisuutta tunnetuksi. Bhaktivedanta Swami oli vuonna 1974 luennoimassa Upsalassa ja vuonna 1979 ruotsalaiset munkit kävivät Suomessa. Tehtaankadun lähelle perustettiin keskus vuonna 1982. Liike rekisteröitiin uskonnolliseksi yhdyskunnaksi vuonna 1984 nimellä Krishna-liike ISKCON Suomessa.

Myös Turussa toimi yhteisö 1980-luvulla, mutta sen toiminta hiipui 1990-luvun vaihteessa. Nykyisin ainoa temppeli sijaitsee Malmilla Helsingissä. Suomalaisten lisäksi temppeli on ollut myös Intiasta, Nepalista, Bangladeshista ja Sri Lankasta olevien maahanmuuttajien suosiossa. Krishna-temppelillä vietetäänkin monia hindulaisuuden vuotuisjuhlia, jolloin se täyttyy ääriään myöten.

Vihkimyksen saaneita jäseniä on runsaat sata ja löyhemmin liikkeen yhteydessä on noin 250 suomalaista.^[21]

1980- ja 1990-luvulla Krishna-liikkeen toimintaa sävytti voimakas erottelu temppelin ja ulkopuolisen maailman välillä. 1980-luvulla monet liikkeeseen liittyneet nuoret katkaisivat tarpeettomasti suhteet perheisiinsä. Tuota aikaa kuvataan elävästi Pekka Virkamäen kirjassa Arka ja ahdas ismi. Liikkeen johto Suomessa ja maailmalla vaihtui vuonna 1998. 2000-luvulla temppelin asema koulutuksellisena yksikkönä on vakiintunut.

2009 toimintansa aloittaneen Bhaktivedanta-korkeakoulun myötä Krishna-liike on panostanut paljon jäsentensä koulutukseen. Esimerkkinä voidaan mainita vuosina 2008 ja 2009 järjestetyt Sadhvi Vilasa –seminaarit, jotka oli suunnattu erityisesti liikkeen naisten koulutukseen.

1990-luvun virheistä oppineena liike on painottanut seurakuntalaisten asemaa ja lisännyt seurakuntalaisten kotona pidettävien tilaisuuksien määrää. Myös kotikeskusten määrä on kasvanut.

Liikkeen luennoitsijoita kutsutaan suuressa määrin luennoitsemaan lukioissa ja korkeakouluissa. Asiantuntijavierailujen määrä Suomen yliopistoissa on kasvanut.

Vuonna 2009 aloitti Suomessa toimintansa Bhaktivedanta-korkeakoulu, joka oli ensimmäinen Suomessa toimiva ulkomainen yliopisto. Koulu tarjosi opiskelijoilleen vaishnava-teologian kandidaatin tutkintoa. Pääaineita olivat filosofia, kirjallisuus, historia ja sanskrit. Sivuaineita olivat astrologia, ayurveda ja ravitsemustiede.

EU:n Bologna-sopimuksen mukaisesti Bhaktivedanta korkeakoulun tutkinnot ovat hyväksyttyjä myös Suomessa ja koulun opiskelijat saivat osakseen kaikki korkeakouluopiskelijalle kuuluvat luontaisedut, kuten opiskelija-alennukset julkisiin kulkuvälineisiin. Opiskelijat voivat hakea myös opintotukea.

• A.C. Bhaktivedanta Swami Prabhupada: Bhagavad-gita kuten se on. Bhaktivedanta Book Trust, 2004. ISBN 91-7149-487-1
• Ketola, Kimmo: Uskonnot Suomessa 2008: Käsikirja uskontoihin ja uskonnollistaustaisiin liikkeisiin. Tampere: Kirkon tutkimuskeskus, 2008. ISBN 978-951-693-287-6
• Edvin Bryant, Maria Ekstrand: The Hare Krishna movement: the postcharismatic fate of a religious transplant. Columbia University Press, 2004. ISBN 9780231122566
• Virkamäki, Pekka: Arka ja ahdas ismi. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-31028-X

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Krishna-liike Wikimedia Commonsissa

• ISKCON Suomessa
• Opetushallituksen viralliset sivut Krishna-uskonnosta (Arkistoitu – Internet Archive)
• Krishna-tietoisuus blogi (Arkistoitu – Internet Archive)
• Kansainväliset Krishna-sivut
• ISKCON maailmalla
• Hare Krishna ja Vrindavana
• Hare Krishna ja Mayapur