Louisianan osto

Ranska vakiinnutti 1600- ja 1700-lukujen aikana tutkimusmatkailijoiden ja siirtokuntien avulla valtansa Mississippijoen ja Mississippilaakson ympäristössä.^[1] Ranskalaisten hallinta alueella koki ensimmäisen suuren kolauksensa seitsenvuotisen sodan yhteydessä. Sodan päätteeksi Ranska luovutti vuonna 1762 Mississippijoen länsipuolella sijainneet alueet Espanjalle ja pian tämän jälkeen käytännössä katsoen kaikki loput Pohjois-Amerikan siirtomaa-alueensa Britannialle.^[1]

Espanjalaisten valta Mississippijoen länsipuolella osoittautui kuitenkin lyhytikäiseksi. Ranskassa valtaan noussut Napoleon vaati vuonna 1800, että Espanjan kuningas Kaarle IV luovuttaa alueen takaisin Ranskalle. Kaarle IV suostui vaatimukseen ja salainen San Ildefonson sopimus alueen luovuttamisesta Ranskalle allekirjoitettiin seuraavan vuoden maaliskuussa, joskin Napoleon otti alueen käytännössä hallintaansa vasta vuonna 1802. Sopimuksen salaisen luonteen vuoksi Yhdysvalloissa ei heti huomattu, että alueen hallinta oli siirretty espanjalaisilta ranskalaisille. Sopimuksen yhteydessä Napoleon lupasi Kaarlelle, ettei Ranska tulisi myymään aluetta enää kolmannelle osapuolelle. Lupaus osoittautui kuitenkin hyvin lyhytaikaiseksi.^[2][1]

Yhdysvaltalaisten kannalta Ranskan Louisianan tilanne oli hankala, koska yhdysvaltalaiset uudisasukkaat olivat levittäytyneet Mississippijoen lähialueille. Espanja ja Yhdysvallat olivat vuonna 1795 tehneet sopimuksen, jossa yhdysvaltalaiset uudisasukkaat saivat käyttää Mississippijokea ja sen varrella sijainnutta suurta New Orleansin satamaa ilman erillistä korvausta.^[3] Siirtolaisten lisäksi Yhdysvallat oli kiinnostunut Louisianan alueesta, koska alue toimi strategisesti tärkeänä väylänä Meksikonlahdelle.^[1] Lisäksi voimakkaana valtiona pidetyn Ranskan asettumista New Orleansiin pidettiin Yhdysvalloissa sotilaallisena uhkana^[3].

Yhdysvaltain presidentti Thomas Jefferson antoi Yhdysvaltain Ranskan-lähettiläs Robert R. Livingstonille tehtäväksi lähestyä Napoleonin hallintoa Louisianaa koskien. Livingstonin tehtävänä oli ensisijaisesti estää alueen siirtyminen Espanjalta Ranskalle ja jos siirto oli jo tehty, niin aloittaa neuvottelut vähintäänkin New Orleansin kaupungin ostamiseksi Yhdysvalloille. Neuvottelut osoittautuivat kuitenkin pitkiksi ja hankaliksi. Tilannetta ei helpottanut, että vuonna 1802 Espanja ilmoitti irtisanoutuvansa Mississippijoen vapaan käytön mahdollistaneesta San Lorenzon sopimuksesta. Livingston pelkäsi sopimuksen purkautumisen olleen todellisuudessa Napoleonin päätös ja että Napoleon saattaisi seuraavaksi sulkea joen kokonaan yhdysvaltalaisilta. Tämän vuoksi Livingston ilmoitti julkisesti, että hänen mielestään Yhdysvaltain tulisi harkita yhteistyön tekemistä myös Britannian kanssa.^[1]

Napoleon alkoi vakavissaan neuvottelemaan Louisianan myymisestä Yhdysvaltojen kanssa vuonna 1803. Huhtikuussa Jefferson lähetti entisen lähettilään James Monroen Pariisiin neuvottelemaan yhdessä Livingstonin kanssa^[4]. Monroe sai Jeffersonilta valtuudet tarjota New Orleansin kaupungista ja Floridan länsiosista Ranskalle korkeintaan 10 miljoonaa dollaria. Ranskan edustajana neuvotteluissa toimi Ranskan valtiovarainministeri François Barbé-Marbois. Neuvottelujen päästyä kunnolla käyntiin asiat sujuivat nopeasti. Ranska tarjosi Yhdysvalloille koko Louisianan aluetta 15 miljoonalla dollarilla. Monroe ja Livingston hyväksyivät tarjouksen siitä huolimatta, että se ylitti heille annetut valtuudet.^[1][3]

Napoleonin päätökselle myydä alue Yhdysvalloille on esitetty useita erilaisia perusteita. Keltakuume aiheutti Ranskan armeijalle tappioita Santo Domingon siirtokunnassa ja Ranskan taloudellinen tilanne oli tiukka. Lisäksi Napoleon ei halunnut Yhdysvaltojen lähentyvän Britannian kanssa, sillä seuraava sota Ranskan ja Britannian välillä näytti jo väistämättömältä.^[1][3]

Osapuolet allekirjoittivat sopimuksen Louisianan myynnistä Yhdysvalloille 2. toukokuuta 1803, joskin sopimusteksteihin päivämääräksi kirjattiin 30. huhtikuuta^[4]. Sopimuksen mukaan Ranskan tuli luovuttaa Louisianan alue Yhdysvalloille sellaisena kuin se oli alueen saanut aiemmin Espanjalta. Alueelle ei oltu sopimuksessa määritelty tarkkoja rajoja, minkä vuoksi oli esimerkiksi epäselvää, kuuluiko Floridan länsiosa sopimuksen myötä Yhdysvalloille vai ei (tämä kiista saatiin päätökseensä erillisen Adamsin–Onísin sopimuksen myötä vuonna 1819). Vastineeksi alueluovutuksista Yhdysvallat maksoi Ranskalle suoraan 11,25 miljoonaa dollaria ja mitätöi Ranskan velkoja 3,75 miljoonan dollarin arvosta. Ranskalle maksamansa osuuden lisäksi Yhdysvaltojen on arvioitu joutuneen maksamaan erilaisina sopimuksiin liittyvinä oheiskuluina vielä yli 12 miljoonaa dollaria lisää.^[1]

Yhdysvaltain senaatti hyväksyi Louisianan ostamisen äänin 24-7. Ennen senaatin käsittelyä Yhdysvalloissa oli keskustelua siitä, oliko uuden alueen ostaminen perustuslain vastaista vai ei. Esimerkiksi presidentti Jefferson piti aluksi mahdollisena, että ennen ostoksen hyväksymistä Yhdysvaltain perustuslakiin tulisi tehdä erillinen lisäys asian suhteen. Yleinen mielipide kuitenkin tuki Louisianan ostamista ja lopulta se vietiinkin läpi ilman muutoksia perustuslakiin.^[1][3]

Louisianan ostamisen myötä Yhdysvaltain alue kaksinkertaistui, ja Louisianan ostaminen onkin yhä Yhdysvaltain historian suurin yksittäinen laajeneminen. Louisiana toimi myös lähtölaukauksena Yhdysvaltain myöhemmälle laajenemiselle kohti Pohjois-Amerikan länsirannikkoa. Lisäksi Louisianan ostaminen vahvisti merkittävästi Yhdysvaltoja materiaalisesti ja strategisesti.^[1]