Montenegro

Montenegro sijaitsee Balkanin läntisissä keskiosissa Dinaaristen Alppien eteläosissa. Se rajoittuu etelässä Adrianmereen, ja sen rajanaapurit ovat lounaassa Kroatia, luoteessa Bosnia ja Hertsegovina, koillisessa Serbia, idässä Kosovo ja kaakossa Albania.^[6] Valtion pinta-ala on 13 883 neliökilometriä, ja sillä on maarajaa 614 kilometriä.^[7]

Montenegro ulottuu Adrianmeren rannikolta Serbian ja Albanian rajoilla kohoaviin vuoristoihin. Dinaariset Alpit kulkevat Serbian ja Montenegron välillä ja ulottuvat Lounais-Montenegroon, jossa kalkkikiviset huiput ovat paikoin paljaita.^[8] Suurin osa Montenegrosta on vuoristoista, ja ylänköalueilla on tyypilliset suuret korkeuserot. Vuoristoja halkovat monet kanjonit, joista syvin on 1 300 metriä syvä Tarajoen kanjoni. Korkeimmat vuoret ovat maan pohjoisosissa, ja korkein kohta on Bobotov Kuk (2 582 m). Montenegron keski- ja länsiosissa on puolestaan karstialueita, jolle tunnusomaista ovat doliinit ja maanalaiset luolat.^[9][10]

Montenegron pinta-alasta alle 10 prosenttia on alankoa. Kapean rannikkokaistaleen lisäksi sisämaassa on tasaista vain Zetajoen laaksossa.^[9] Rannikkotasanko on vain 2–6 kilometriä leveä, ja paikoin vuoret, kuten Lovćen, nousevat heti Kotorinlahden rannalta.^[10]

Montenegron pohjoisosa kuuluu Tonavajoen vesistöön, kun taas eteläosan joet laskevat Adrianmereen.^[10] Adrianmereen laskevia jokia ovat Bojana ja monet lyhyet ja ryöppyävät virrat.^[9] Tonavan vesistöön kuuluvia jokia ovat muun muassa Lim ja Tara. Karstialueella monet joet virtaavat maan alla. Montenegron suurin järvi on Albanian rajalla oleva Skadar, mutta vuoristoalueella on paljon pieniä järviä.^[10]

Montenegron ilmasto on välimerellinen, kesät ovat lämpimiä ja talvet leutoja. Vuoristossa on huomattavasti viileämpää.^[11] Pääkaupungissa Podgoricassa heinäkuun keskilämpötila on 27 astetta, kun se karstialueella 670 metrin korkeudessa Cetinjessä on viitisen astetta alempi. Tammikuussa Adrianmeren rannikolla Barissa keskilämpötila on 8 astetta ja pohjoisen vuoristossa –3 astetta.^[10] Sadetta saadaan eniten marras- ja joulukuussa,^[11] mutta erityisesti vuoristoissa kesäisin tulee myös runsaasti sateita. Kotorinlahteen viettävillä rinteillä tulee Euroopan suurimpia sateita: Crkvicessa vuoden sadanta on 5 100 millimetriä. Lumipeite on harvinainen rannikolla, mutta korkeimmilla vuorilla lunta on maassa noin neljä kuukautta vuodesta.^[10]

Suuri osa Montenegrosta on metsän peitossa.^[12] Maan pinta-alasta 45 prosentilla kasvaa luonnonmetsiä, joten maa on yksi Euroopan metsäisimpiä. Korkeilla alueilla saksanpihta ja vuorimänty ovat valtalajeja. Pohjoisosan metsissä kasvaa myös muun muassa metsäkuusia ja paikoin esimerkiksi makedonianmäntyjä ja bosnianmäntyjä. Pyökit ovat valtalajeja keskikorkeuksilla, kun taas rannikkoalueella tavataan esimerkiksi jalokastanjoita.^[13] Karstimailla kasvaa puolestaan monin paikoin pensaikkoista macchiaa.^[10]

Montenegrossa on viisi kansallispuistoa.^[9] Maan pohjoisosassa sijaitsee Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluva Durmitorin kansallispuisto. Lisäksi maailmanperintöluetteloon kuuluvat Kotorin keskiaikainen satamakaupunki ja Kotorinlahti.^[14]

Pääartikkeli: Montenegron historia

Montenegrosta on löytynyt todisteita ihmisasutuksesta paleoliittiselta kaudelta, mutta ensimmäiset tunnetut heimot olivat illyrialaisia, jotka asettuivat alueelle 400-luvulla eaa. Rooman valtakunta hallitsi aluetta illyrialaisten jälkeen.^[15] Rooman ja Bysantin välinen raja kulki nykyisen Montenegron halki, minkä seurauksena alue on ollut pitkään rajamaata.^[16]

Roomalaisten vallan hiivuttua Montenegron alueelle hyökkäsivät vuorollaan 400-luvun lopulla gootit ja 500-luvulla avaarit.^[16] Slaavien levittäytyminen alkoi 500-luvun puolivälissä, mutta aiempien roomalaistuneiden heimojen slaavilaistumisessa meni useita vuosisatoja.^[15]

Eteläslaavit jakautuivat alueella heimoihin, joita johti župan. Zetan heimokunnan johtaja Časlav yhdisti vuosien 931–960 välillä Kotorinlahden sisämaalta lähtien useita serbiheimoja ja hallitsi maita pohjoisessa Savajoelle ja idässä Ibarjoelle asti. Zeta ja nykyisen Kosovon alueella sijainnut Raška muodostivat myöhemmin 1200-luvulla Serbian kuningaskunnan. Serbien valtakunta hajosi 1300-luvulla, jolloin syntyi myös Zetan puoli-itsenäinen ruhtinaskunta. Đurađ Crnojević rakennutti 1400-luvun lopulla sinne luostarin Cetinjeen ja toi Venetsiasta kirjapainon. Montenegrossa tuotettiinkin varhaisimpia kyrillisillä kirjaimilla painettuja kirjoja.^[16]

Vuodesta 1516 Montenegroa hallitsi Cetinjen ruhtinaspiispa (vladika) viimeisen Crnojević-sukuisen ruhtinaan luovuttua vallasta ja lähdettyä Venetsiaan. Hallintomuoto oli tehokas tapa pitää ortodoksiset montenegrolaisylimykset yhtenä miehenä islamilaisia turkkilaisia vastassa. Montenegro oli tuolloin kuitenkin lähes jatkuvasti sodassa Osmanien valtakunnan kanssa, mutta tiukan vastarinnan, vaikean maaston ja Venetsian tasavallan diplomaattisen tuen ansiosta osmanit eivät pystyneet täysin alistamaan montenegrolaisia. Montenegron viimeinen ruhtinaspiispa oli Danilo, joka vuonna 1852 luopui pappisvirasta ja otti ruhtinaan (hospodar) tittelin.^[16]

Montenegro kävi sotaan osmaneita vastaan vuonna 1876, kun Serbia oli ensin julistanut sodan Osmaneille.^[16] Turkkilaisten kärsittyä sodassa tappion Montenegro saavutti 1. heinäkuuta 1878 itsenäisyyden, joka myöhemmin tunnustettiin Berliinin kongressissa.^[17] Samalla Montengron alue tuplaantui, ja se sai yhteyden merelle, mikä auttoi maata modernisoitumaan ja kehittymään taloudellisesti. Maahan perustettiin muun muassa valtionpankki, postipalvelut ja ensimmäinen rautatie. Parlamentti perustettiin 1905.^[16]

Montenegron ruhtinas Nikola I hallitsi autoritaarisesti, mikä aiheutti kitkaa hallitsijan ja parlamentin välillä. Nikola julistautui vuonna 1910 kuninkaaksi, mutta kaksi vuotta myöhemmin käynnistyneet Balkanin sodat pysäyttivät maan kehityksen.^[16] Nikola pakeni ensimmäisen maailmansodan aikana Ranskaan, mutta sodan jälkeen Itävalta-Unkarin pois ajanut Serbia ei halunnut Nikolaa enää takaisin. Montenegrolainen kansallistunne ei ollut kehittynyt, ja monet paikalliset johtohenkilöt pitivät itseään serbeinä. He olivat myös kyllästyneitä Nikolan omavaltaisuuteen. 26. marraskuuta 1918 parlamentti päätti liittyä Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskuntaan. Itsenäisyyden kannattajat aloittivat tammikuussa 1919 joulukapinan, joka kuitenkin kukistettiin.^[18]

Toisessa maailmansodassa montenegrolaiset taistelivat Titon partisaanien rinnalla. Tämän jälkeen Montenegro oli osa Jugoslavian liittotasavaltaa (1943–1992) Montenegron sosialistisena tasavaltana.^[16]

Jugoslavian hajottua 1990-luvun alussa jäljelle jääneessä sosialistisessa Jugoslaviassa vuonna 1992 järjestetyssä kansanäänestyksessä 96 prosenttia montenegrolaisista kannatti liittoa Serbian kanssa eli liittymistä uuteen Jugoslavian liittotasavaltaan. Muslimit, Montenegron albaanit ja itsenäisyyttä kannattaneet boikotoivat kuitenkin äänestystä, joten kannatus ei todellisuudessa ollut aivan niin korkea.^[18]

Montenegron valtapuolue Demokraattinen sosialistipuolue (DPS) jakautui vuonna 1997 kahteen ryhmittymään: serbien presidentin Slobodan Miloševićin kannattajiin ja vastustajiin. Lokakuussa 1997 vastustajiin lukeutunut Milo Đukanović kukisti vaaleissa Miloševićin läheisen liittolaisen Momir Bulatovićin ja alkoi tämän jälkeen ohjata Montenegroa kohti itsenäisyyttä.^[16] Montenegrossa perustettiin muun muassa oma tullihallinto, ulkoministeriö ja keskuspankki, ja maa otti käyttöön Saksan markan. Kosovon sodan aikana Montenegro julisti olevansa puolueeton ja samaan aikaan myös majoitti noin 40 000 Kosovon albaania pakolaista.^[18]

Jugoslavian liittotasavalta oli vuoteen 1998 mennessä oikeastaan menettänyt merkityksensä. Serbian ja Montenegron välille luotiin kuitenkin vielä uusi liitto Serbia ja Montenegro, joka oli käytännössä kahden itsenäisen valtion unioni. Liittosopimus tehtiin 14. maaliskuuta 2002.^[18] Kumpi tahansa osapuoli saattoi erota liitosta kansanäänestyksen perusteella kolmen vuoden siirtymäkauden jälkeen.^[16]

Montenegrossa järjestettiin 21. toukokuuta 2006 kansanäänestys, jossa 55,5 % (tarvittava määrä 55 %) kannatti itsenäistymistä. Montenegro julistautui itsenäiseksi 3. kesäkuuta 2006 ja erosi sen ja Serbian valtioliitosta.^[16] Montenegro joutui liitosta eronneena osapuolena hakemaan itselleen kansainvälisen tunnustuksen sekä kansainvälisten järjestöjen jäsenyyttä. Euroopan unioni tunnusti Montenegron 12. kesäkuuta ja Serbia 15. kesäkuuta 2006. Maasta tuli Yhdistyneiden kansakuntien 192. jäsen 28. kesäkuuta 2006.^[19]

Montenegron itsenäisyyden ensimmäiset vuodet olivat voimakkaan taloudellisen kasvun aikaa, ja vuosina 2006–2008 talouskasvu oli yli 6 prosenttia. Kasvu kuitenkin hidastui ja kääntyi myös laskuksi seuraavien vuosien kansainvälisten talousvaikeuksien seurauksena. Montenegro aloitti kesäkuussa 2012 viralliset EU:n jäsenneuvottelut, ja joulukuussa 2015 maa kutsuttiin Natoon. Tätä seurasi hallituksen vastaisia protesteja, joita epäillään Venäjän järjestämiksi. Kesäkuussa 2017 Montenegrosta tuli virallisesti Naton jäsen.^[16] Toukokuussa 2019 montenegrolainen oikeus tuomitsi 13 ihmistä pitkiin vankeusrangaistuksiin, koska heidän todettiin syyllistyneen vuonna 2016 Venäjän tukemaan vallankumousyritykseen. Venäjä-mielinen oppositiopuolue Demokraattinen rintama sanoi, että oikeudenkäynti oli ”poliittinen näytelmä” ja ”noitavainoa”.^[20][21]

Montenegro on edustuksellinen demokratia, jonka perustuslaki hyväksyttiin vuonna 2007. Sen valtionpäämies on presidentti, joka valitaan viiden vuoden välein.^[22] Presidentti voi istua kaksi viisivuotista kautta.^[23] Pääministeri on hallituksen päämies.^[22] Yksikamarisessa parlamentissa on 81 kansanedustajaa, jotka valitaan nelivuotiskaudelle.^[23]

Montenegron presidentiksi valittiin huhtikuussa 2018 Milo Đukanović, joka on käytännössä toiminut joko pääministerinä tai presidenttinä 1990-luvun alusta lähtien, minkä seurauksena hänellä on paljon personoitua valtaa. Montenegron järjestelmä on parlamentaarinen, mutta Đukanović onnistui silti 2018 laajentamaan presidentin valtaa ja hankkimaan oikeuksia järjestää presidentin alaisuuteen erilaisia valtuustoja ja komiteoita.^[23] Đukanovićin puolue on Montenegron sosialistien demokraattinen puolue DPS.^[24]

DPS sai vuoden 2020 vaaleissa 30 paikkaa parlamentista, mutta se ei onnistunut saamaan perinteisten liittolaistensa kanssa enää enemmistöä. Hallitus muodostettiin kolmen koalition ympärille, ja pääministeriksi nousi Zdravko Krivokapić.^[23] Dritan Abazović korvasi hänet kaksi vuotta myöhemmin Krivokapićin menetettyä paikkansa epäluottamuslauseen seurauksena.^[25]

Montenegron vaaleja pidetään pääsääntöisesti vapaina, vaikka julkisten varojen väärinkäyttöä ja vaali-instituutioiden rehellisyyttä epäillään aika ajoin.^[26] Poliittinen kenttä on myös 2010-luvun lopulla polarisoitunut, ja politiikassa ovat alkaneet vaikuttaa etnonatiolistiset voimat sekä kirkko.^[27] Serbian ortodoksinen kirkko mielipidevaikutti vahvasti vuoden 2020 vaaleihin estääkseen uuden uskonnonvapauslain.^[28]

Korruptio ja kronyismi ovat vakavia ongelmia, ja monilla DPS:n jäsenillä on epäilty olevan kytköksiä järjestäytyneeseen rikollisuuteen.^[23] Vuoden 2020 kyselytutkimuksen perusteella 66 prosenttia montenegrolaisista pitää puolueita todella tai suurelta osin korruptoituneiksi. Valtion instituutioista vain terveydenhuoltojärjestelmää pidettiin korruptoituneempana.^[29]

Osana länteen suuntautunutta turvallisuuspolitiikkaansa Montenegro ilmoitti 31. elokuuta 2006 luopuvansa yleisestä asevelvollisuudesta ja siirtyvänsä 2 500 sotilaan vahvuiseen ammattiarmeijaan.^[30]

Montenegrossa on 25 kuntaa, joista Zeta muodostettiin elokuussa 2022.^[31] Vuoden 2003 väestönlaskennassa kuudessa kunnassa oli selvä montenegrolaisenemmistö ja lisäksi he olivat suurin väestöryhmä kolmessa muussa kunnassa. Serbienemmistöisiä kuntia oli viisi, suurin ryhmä serbit oli kolmessa muussa Pohjois-Montenegron kunnassa. Bosniakkienemmistö oli kahdessa rajaseudun kunnassa ja albaanienemmistö yhdessä kunnassa maan kaakkoisosassa.

Luettelo Montenegron kunnista:^[7]

• Andrijevica
• Bar
• Berane
• Bijelo Polje
• Budva
• Cetinje
• Danilovgrad
• Gusinje
• Herceg Novi
• Kolašin
• Kotor
• Mojkovac
• Nikšić
• Petnjica
• Plav
• Pljevlja
• Plužine
• Podgorica
• Rožaje
• Šavnik
• Tivat
• Tuzi
• Ulcinj
• Žabljak
• Zeta

Montenegro on Maailmanpankin mukaan ylemmän keskitulotason maa,^[32] yksi Euroopan köyhimmistä valtioista. Sen talous on myös siirtymävaiheessa markkinatalouteen, ja pienen maan talous on suhteellisen hauras. Työttömyys on suurta, minkä takia epävirallinen sektori on suuri.^[3]

Palvelualalla työskentelee melkein kolme neljäsosaa työvoimasta, ja se tuottaa yli puolet bruttokansantuotteesta.^[3] Matkailualan osuus bruttokansantuotteesta vuonna 2019 oli yli 30 prosenttia, ja maa onkin Euroopan maista eniten riippuvainen matkailusta.^[33] Koronapandemian takia matkailijoiden määrä romahti, ja samalla maan talouskasvu painui vuonna 2020 negatiiviseksi.^[34] Matkailijoita houkuttelevat Montenegroon maisemat, vanhat kaupungit ja rannat. Ulcinjin kaupunki on tärkeä turistikohde.^[35]

Maataloudessa työskentelee noin 7 prosenttia työvoimasta, ja maatalousmaa käsittää 19 prosenttia maa-alasta. Rannikkoseudulla viljellään sitruksia ja oliiveja, maan keskiosassa kausivihanneksia ja tupakkaa, ja pohjoisosassa harjoitetaan lampaan kasvatusta. Maatalousala kärsii vanhentuneista viljelytavoista.^[3] Teollisuuden osuus taloudesta on ollut 2010-luvulla laskussa. Tärkein kaivannainen on bauksiitti, ja Nikšićin terästehdas on huomattava. Vesivoimaa tuotetaan etenkin Piva- ja Zetajokien voimaloissa.^[35]

Montenegron tärkein kauppakumppani on Serbia. Vuoden 2022 tietojen mukaan Serbian osuus viennistä oli 28,3 prosenttia. Slovenian osuus oli 10,0 prosenttia, Unkarin 6,3 prosenttia sekä Bosnian ja Kiinan 6,2 prosenttia. Tuonnista 19,8 prosenttia tuli Serbiasta, 10,4 prosenttia Kiinasta, 9,7 prosenttia Saksasta, 6,4 prosenttia Italiasta ja 5,7 prosenttia Bosniasta. Tärkeimmät vientituotteet ovat muokkaamaton alumiini, sähkö, lääkkeet ja sahatavara.^[36]

Montenegrossa on kaksi kansainvälistä lentoasemaa, Podgorican lentoasema ja Tivatin lentoasema.^[37] Rautatiet yhdistävät Podgorican Nikšićiin sekä Barin Serbian pääkaupunki Belgradiin.^[38] Lisäksi Skadarjärven pohjoispuolella kulkee vain tavaraliikenteen käytössä oleva raideyhteys Albaniaan.^[39] Bar on Montenegron ainoa merkittävä satamakaupunki.^[35]

Montenegron tilastokeskuksen arvion mukaan maan asukasluku vuoden 2022 alussa oli 617 683.^[40] Vuoden 2011 väestönlaskussa asukasluku oli ollut 620 029.^[41] Suurimmat asutuskeskittymät ovat karstialueen poljelaaksoissa. Ylivoimaisesti suurin kaupunki on Podgorica.^[42] Siellä asui vuoden 2011 väestönlaskennan mukaan 150 977 asukasta. Seuraavaksi suurimmat paikkakunnat olivat Nikšić (56 970 as.) ja Pljevlja (19 136 as.).^[43]

Montenegron asukkaista noin 74 prosenttia oli vuonna 2011 joko montenegrolaisia tai serbejä. Kansallisuuksien väliset erot ovat olleet pitkään kiistakysymyksenä, ja montenegrolaiset ovat säilyttänet serbien monia yhteisiä kulttuuripiirteitä, vaikka he olivatkin pitkään erillään osmanivaltakauden aikana. Monet montenegrolaisista pitävät edelleen itseään serbitaustaisina ja serbit montenegrolaisia ”vuoristoserbeinä”. Bosniakkien osuus vuonna 2011 oli 12,0 prosenttia ja albaanien 4,9 prosenttia. Bosniakkien asuinaluetta ovat pohjoisen vuoristot ja albaanien etelän rannikkoseutu. Ulcinjin kaupungin asukkaista noin kolme neljäsosaa on albaaneja.^[42]

Vuoden 2011 väestönlaskennan mukaan montenegrolaisista serbiaa puhui äidinkielenään 43 prosenttia asukkaista. Montenegroa puolestaan puhui 37 prosenttia asukkaista.^[44] Montenegroa pidetään pääsääntöisesti serbokroaatin muotona. Montenegroon on kuitenkin lisätty muutama harvoin käytetty konsonantti, ja sitä kirjoitetaan serbiasta poiketen usein latinalaisilla kirjaimilla. Montenegro on myös valtion virallinen kieli, vaikka myös serbialla, kroatialla, bosnialla ja albanialla on virallinen asema.^[45]

Suurin osa montenegrolaisista on ortodokseja, ja vuoden 2011 tietojen mukaan heidän osuutensa on 72 prosenttia. Muslimeita väestöstä on 19 prosenttia ja katolisia 3,4 prosenttia.^[42]

Montenegrossa on varsin monipuolinen arkkitehtoninen kulttuuriperintö sekä runsaasti keskiaikaisia muraaleja. Merkittävimpiä rakennuksia ovat Kotorin katedraali, 1500-luvulla rakennettu Husein-pašan moskeija ja pienellä saarella oleva barokkikirkko Gospa od Škrpjelan kirkko. Muraaleista huomattavimmat ovat Moračan luostarissa. 1900-luvun taidemaalareista tunnetuimpia ovat postimpressionistinen Milo Milunović ja ekspressionistinen Petar Lubarda.^[46]

Montenegron kirjallisuudella on pitkät perinteet, ja sen juuret ovat kansantarinoissa, joita laulettiin gusle-kielisoittimen säestämänä. Kirjanpainotaito levisi Montenegroon jo 1500-luvulla, ja siellä painettiin eteläslaavien ensimmäiset kirjat.^[46] Montenegron kansalliskirjailijana pidetään 1800-luvulla elänyttä ruhtinasta Petar II Petrović-Njegošta.^[47]

Montenegro osallistui olympialaisiin ensimmäisen kerran vuonna 2008 ja on siitä lähtien ollut mukana jokaisissa olympialaisissa. Lontoossa 2012 naisten käsipallojoukkue saavutti olympiahopeaa.^[48] Vuonna 2011 Montenegron jalkapallomaajoukkue oli FIFAn rankingissa ylimmillään sijalla 16.^[49]

• Luettelo Montenegron hallitsijoista

• BTI 2022 Country Report — Montenegro (pdf) 2022. Gütersloh: Bertelsmann Stiftung. Viitattu 23.9.2022. (englanniksi)
• Lampe, John R. & Poulsen, Thomas M. & Allcock, John B: Montenegro Encyclopedia Britannica. 17.8.2022. Viitattu 23.9.2022. (englanniksi)
• Statistical Yearbook 2021 (pdf) 2021. Podgorica: Statistical Office of Montenegro. Viitattu 23.9.2022. (montenegroksi) (englanniksi)

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Montenegro Wikimedia Commonsissa

• Montenegron hallituksen kotisivut (englanniksi)
• Montenegron tilastokeskus (englanniksi)
• Visit Montenegro (englanniksi)

•   Matkaopas aiheesta Montenegro Wikivoyagessa (englanniksi)