Suomen Punainen Kaarti

Venäjän helmikuun vallankumouksen jälkeen Suomen suuriruhtinaskuntaan syntyi valtatyhjiö, jota vuoden 1917 aikana pyrkivät täyttämään porvariston suojeluskunnat ja työväenliikkeen piiriin syntyneet työväen järjestyskaartit. Lokakuussa eri puolilla maata toimineet järjestyskaartit organisoitiin Suomen Ammattijärjestön (SAJ) alaisuuteen valtakunnalliseksi Suomen Työväen Järjestyskaartiksi. Syksyn aikana yhteiskunnallinen tilanne kiristyi entisestään, ja samalla sosialidemokraattisen puolueen ja SAJ:n johto menetti kontrollinsa radikaaleihin työväenkaarteihin.^[1]

Suomen itsenäistymisen jälkeen 6. tammikuuta 1918 Helsingin työväen järjestyskaarti uudelleenorganisoitiin Helsingin punakaartiksi, joka samalla julistautui SDP:stä riippumattomaksi itsenäiseksi järjestöksi. Porvarillinen senaatti puolestaan julisti 25. tammikuuta suojeluskunnat hallituksen virallisiksi joukoiksi, mikä vasemmiston piirissä tulkittiin avoimeksi sodanjulistukseksi työväestöä vastaan. SDP:n puoluejohto oli tähän saakka vastustanut radikaalien työväen järjestyskaartien omavaltaisia toimia, mutta vuorokautta myöhemmin Helsingissä pidetyssä kokouksessa se lopulta päätti suostua vaatimuksiin vallankumouksen aloittamisesta säilyttääkseen työväenliikkeen yhtenäisyyden. Samalla eri puolilla maata toimineet työväen järjestyskaartit sekä Helsingin punakaarti yhdistettiin Suomen Punaiseksi Kaartiksi, josta tuli 28. tammikuuta perustetun vallankumoushallituksen armeija.^[1]

Punaisen kaartin sodankäyntiä johdettiin Helsingin Smolnassa toimineesta yleisesikunnasta, jonka alaisuudessa olivat rintamaesikunnat, ja niiden alaisuudessa edelleen suuri joukko piiri- ja paikallisesikuntia. Sodan käynnistyessä ylipäällikkönä toimi Ali Aaltonen, joka erotettiin jo kaksi päivää myöhemmin. Tilalle tuli Eero Haapalainen, joka puolestaan syrjäytettiin tehtävästä huonon sotamenestyksen vuoksi 20. maaliskuuta.^[2] Haapalaisen tilalle valittiin kolmikko Eino Rahja, Adolf Taimi ja Evert Eloranta, joista Rahja siirtyi jo parin päivän kuluttua päälliköksi Lempäälän rintamalle.^[3] Taimi ja Eloranta jatkoivat tehtävissään, kunnes punaisten sodanjohto siirtyi Viipuriin 9. huhtikuuta, ja ylipäälliköksi tuli kansanvaltuuskunnan johtoon valittu Kullervo Manner.^[4]

Punaisen kaartin esikuntapäälliköksi valittiin 16. helmikuuta amerikansuomalainen August Wesley, joka hoiti virkaa Mannerin nimitykseen saakka. Yleisesikunnan sotilasneuvonantaja oli helmikuun lopussa tehtävään nimitetty venäläinen eversti Mihail Svetšnikov. Hän oli vastuussa muun muassa punaisten sotasuunnitelmista, joita Svetšnikov laati yhdessä Ali Aaltosen kanssa.^[5][6] Viipurin taistelun aikana 24.–25. huhtikuuta Manner ja lukuisat muut punaisten johtohenkilöt pakenivat Neuvosto-Venäjälle, jonka jälkeen punainen kaarti taisteli viimeiset puolitoista viikkoa ilman sodanjohtoa.^[7]

Sisällissodan käynnistyessä punakaartit olivat työväenjärjestöjen jäsenistä koostuneita pieniä paikallisia yksiköitä, joiden kokoaminen sodankäyntiin kykeneväksi kenttäarmeijaksi aloitettiin vasta helmikuun puolivälissä 5. helmikuuta pidetyn yleisesikunnan järjestämiskokouksen jälkeen. SPK organisoitiin muiden armeijoiden tapaan rykmenteiksi ja pataljooniksi, mutta käytännössä suurimmiksi toimiviksi yksiköiksi jäivät komppaniat, jotka muodostuivat edelleen paikallisten työväenyhdistysten tai ammattiosastojen jäsenistä kootuista punakaarteista. Isosta miesmäärästään huolimatta punainen kaarti ei pystynyt toimimaan suurina yksikköinä, koska niiden liikutteluun vaadittu sotakokemus ja johtamistaito puuttuivat.^[8] Esimerkiksi hyökkäysvaiheessa ylipäällikkönä toiminut Eero Haapalainen ohitti johtamisessaan rintamaesikunnat kokonaan, ja piti yhteyttä suoraan rintamilla olleisiin yksiköihin.^[5]

Punainen kaarti oli palkka-armeija, jonka jäsenyys perustui vapaaehtoisuuteen. Kaartin jäsenille maksettiin 450 markkaa kuukaudessa tai vaihtoehtoisesti 15 markkaa päivässä, mikä oli suurempi kuin tuolloinen työmiehen keskipalkka. Lisäksi he saivat ilmaisen muonituksen sekä vaatteita ja jalkineita. Huoltojoukoissa palvelleiden palkka oli kuitenkin jonkin verran pienempi. Palkanmaksu tuotti kuitenkin nopeasti ongelmia, sillä helmikuun jälkeen kansanvaltuuskunta pystyi maksamaan ainoastaan osan käteisenä, ja sodan loppuvaiheessa punakaartilaiset eivät usein saaneet palkkaansa edes sekkeinä.^[5]

Hyvä palkka ja huono työllisyystilanne lisäsivät aluksi punaisen kaartin vetovoimaa järjestäytyneen työväen keskuudessa, mutta sodan jatkuessa kansanvaltuuskunta ryhtyi värväämään myös työväenjärjestöihin kuulumattomia. Aivan viimeisinä viikkoina oli turvauduttava jopa pakko-ottoihin.^[5] Vapaaehtoisuus aiheutti usein kurittomuutta, jollaista ei ilmennyt ammattisotilaista ja asevelvollisista kootuissa armeijoissa. Yksiköitä johdettiin työväenliikkeen järjestöperiaatteiden mukaisesti, jolloin komppaniat valitsivat itse johtajansa ja pystyivät myös halutessaan erottamaan heidät. Päälliköiksi valikoitui työväenjärjestöjen johtohahmoja, joilla harvoin oli minkäänlaista sotilastaustaa. Miehet, jotka olivat palvelleet Venäjän keisarikunnan armeijassa tai Suomen vanhassa väessä, nimitettiinkin yleensä automaattisesti komppanianpäälliköiksi.^[8] Koska punaisessa kaartissa ei ollut sotilasarvoja, perustui päälliköiden auktoriteetti ainoastaan heidän henkilökohtaisiin ominaisuuksiinsa. Punainen kaarti järjesti erilaisia päällikkö- ja erikoiskursseja, mutta niiden merkitys jäi vähäiseksi.^[5] Lisäksi Kallion kansakoulun tiloissa Helsingissä toimi sotakoulu, jonka tarkoituksena oli kouluttaa punaiselle kaartille komentajia, mutta yksikään kurssilaisista ei ehtinyt valmistumaan.

Punainen kaarti taisteli normaalin työpäivän tavoin. Sotatoimet aloitettiin aamulla, ja illan tultua joukot palasivat jälleen majapaikkoihinsa. Päivän aikana vallatut alueet saatettiin jopa jättää kokonaan miehittämättä, jolloin ne joutuivat takaisin vihollisen haltuun. Joukot kuljetettiin junilla lähelle rintamaa, josta ne siirtyivät asemiinsa jalkaisin tai hevoskyydillä. Autoja oli käytössä ainoastaan esikunnilla. Sodankäynnille oli ominaista, ettei joukkoja yleensä voitu reservien puuttuessa irrottaa rintamalta käytettäväksi muualla. Heikkojen viestiyhteyksien vuoksi rintama- ja yleisesikunnat eivät aina tienneet käytössä olleiden joukkojen vahvuutta tai sijaintia, minkä vuoksi komppaniat usein päättivät liikkeistään omien puutteellisten tilannearvioidensa mukaan. Yleisenä ongelmana oli myös huono tiedustelu, mikä vaikutti koko sodankäyntiin. Punaisen kaartin yksiköillä oli organisaatiokaavioiden mukaiset esikunnat, mutta niiden tehtävät jäivät yleensä hallinnollisiksi. Varsinaisten sotatoimien johtamisen ja suunnittelun sijasta ne keskittyivät varuste- ja ruokahuollon, joukkojen majoituksen ja palkanmaksun kaltaisiin tehtäviin, sekä huolehtivat yleisestä järjestyksenpidosta.^[8][9]

Suomen Punaisen Kaartin epävirallisena symbolina oli purkautuvaa tulivuorta esittävä kuva, joka oli kirjailtuna myös joidenkin punakaartien käyttämiin punalippuihin.^lähde? Yhtenäistä asustusta ei ollut, vaikka sellaista yritettiinkin sodan kuluessa saada aikaiseksi. Taistelijat pukeutuivat siviiliasuihin, joihin tunnukseksi oli kiinnitetty punainen nauha. Aluksi se oli päähineessä, mutta maaliskuun alussa nauha määrättiin kiinnitettäväksi vasempaan hihaan. Nauhaan oli usein kirjailtuna kantajan edustaman punakaartin tunnisteet.^[10] Joillakin punakaartilaisilla oli myös venäläisiltä saatuja sotilaspukuja sekä muita varusteita. Helsingin punakaartin jäsenillä oli jopa venäläismallisia sotilaskypäriä, joita he saivat kansanvaltuuskunnan käynnissä pitämältä G. W. Sohlbergin tehtaalta.^[11]

Punainen kaarti käytti valkoisen armeijan tavoin pääosin Venäjän keisarilliselle armeijalle kuulunutta aseistusta. Pietarista saapui helmikuun loppuun mennessä yhteensä 35 000 kivääriä, 80 konekivääriä ja 20 tykkiä sekä runsaasti panoksia ja ammuksia. Lisäksi Tallinnasta laivattiin lähes 18 000 kivääriä ja 96 konekivääriä. Enimmillään punaisella kaartilla oli käytössä noin 100 000 kivääriä, 300 konekivääriä ja 250 tykkiä, joten miesmäärään nähden aseiden lukumäärä oli riittävä. Huoltovaikeuksista johtuen rintamilla oli kuitenkin usein pulaa ammuksista. Yleisimmin taisteluissa käytetty ase oli venäläinen sotilaskivääri Mosin-Nagant M1891 ja yleisin konekivääri Maxim. Kenttätykeillä ammuttiin pääasiassa suorasuuntauksella, koska koulutettuja tykkimiehiä ei juurikaan ollut.^[5]

Punaisen kaartin aselajeina olivat jalkaväki ja tykistö. Lisäksi punaisilla oli käytössään kuusi panssarijunaa sekä muutamia Venäjältä saatuja lentokoneita, joita ohjasivat venäläiset pilotit. Lentokoneita käytettiin lähinnä tiedustelutehtäviin ja niiden merkitys jäi hyvin vähäiseksi.^lähde?

Huoltojoukkojen ohella rintamalla toimi myös lääkintähuollosta vastannut ambulanssiosasto. Sen päälliköksi määrättiin levyseppä F. A. Hyrsky, jolla ei ollut minkäänlaista lääkintäkoulutusta.^[12] Punaiseen kaartiin värväytyneille lääkäreille maksettiin palkkaa 1 200–2 000 markkaa kuukaudessa.^[5] Lääkintäjoukkojen tunnuksena oli Geneven sopimusten mukainen punainen risti valkoisella pohjalla, minkä vuoksi ambulanssiosastosta käytettiin usein nimitystä ”Punainen risti”. Sillä ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä varsinaisen Punaisen Ristin kanssa.^[13]

Punakaartilla oli sodan lopulla lyhytikäinen laivasto, jolla ei tosin ollut käytössään yhtään varsinaista sotalaivaa.^[14] Sota käytiin pääosin talvella, jolloin vesireitit olivat jäässä.^[5] Punakaartin yleisesikunta antoi maaliskuussa määräyksen laivasto-osastojen perustamisesta kuuteen rannikkokaupunkiin ja kolmeen sisävesikaupunkiin, mutta näistä ilmeisesti ainoastaan Helsingin osasto saatiin perustettua ja sekin vain yhden komppanian vahvuisena. Punaisen Kaartin meriesikunnan sota-asiain päälliköksi valittiin 6. tai 8. huhtikuuta Karl Viktor Hotakainen. Koska venäläiset eivät luovuttaneet yhtäkään Itämeren laivaston sota-alusta punakaarteille, Helsingin laivasto-osaston ainoat alukset olivat höyrylaiva Aegir sekä höyryhinaajat Tornator II ja Warkaus VII. Näistä Aegir osallistui Mäkiluodon linnakesaaren evakuointiin yhdessä venäläisten alusten kanssa 13.–14. huhtikuuta mutta ajoi paluumatkalla karille Porkkalanniemen edustalla. Osaston toiminta päättyi, kun Hotakainen ja kahden höyryhinaajan miehistöt jäivät samaan aikaan vangeiksi Helsingin valtauksen yhteydessä.^[14]

Punakaartin laivasto perustettiin uudelleen Viipurissa 22. huhtikuuta, jolloin sen päälliköksi määrättiin M. Hjelmman. Uusi laivasto otti käyttöönsä siviilialuksia, joita käytettiin punaisten evakuoimiseen Viipurista Pietariin useassa laivasaattueessa 25.–28. huhtikuuta.^[14]

Suomen Punaisen Kaartin vahvuus oli liikekannallepanon alkaessa 27. tammikuuta noin 30 000 miestä, joista noin 5 000 oli aseistettuja. Punaisten oman ilmoituksen mukaan vahvuus oli tuolloin 20 000–25 000 miestä, joista aseistettuja oli vain 1 500. Samaan aikaan Pietarista oli kuitenkin junalla saapumassa Helsinkiin ja Tampereelle 15 000 kiväärin aselasti, jota jaettiin myös matkan varrella olleille punakaarteille. Helmikuun lopussa vahvuus oli noin 40 000 ja sodan loppuvaiheessa huhtikuun puolivälissä noin 75 000 miestä. Kun mukaan lasketaan vielä taisteluissa kaatuneet ja vangeiksi jääneet sekä viimeiset pakko-otot, nousi sodan aikainen kokonaisvahvuus todennäköisesti yli 100 000:n miehen. Samanaikaisesti rintamalla oli enimmillään noin 34 000 miestä maaliskuun jälkipuoliskolla Tampereen puolustustaistelun ollessa käynnissä.^[5][15] Punaisen kaartin suurimpia yksiköitä olivat Helsingin, Tampereen ja Viipurin punakaartit sekä Pietarin suomalainen punakaarti.^[16] Lisäksi punakaartien riveissä taisteli noin 2 600 naiskaartilaista.^[17]

Valtaosa Suomessa olleista venäläisistä eivät olleet halukkaita taistelemaan Suomen sisällissodassa.^[5] Punaisessa kaartissa heitä arvellaan olleen yhteensä 3 000–4 000, joista kerralla oli palveluksessa noin 1 000 miestä. Venäläisten merkitys oli suurimmillaan helmikuussa, mutta väheni olennaisesti maaliskuun aikana. Venäläiset joutuivat Saksan kanssa maaliskuun alussa solmitun rauhansopimuksen ehtojen mukaisesti poistumaan Suomesta, ja kokonaisuutena heidän apunsa jäi vähäiseksi.^[8] Suomen punakaartiin jäi kuitenkin venäläisiä vapaaehtoisia sotilaita, joiden päälliköksi nimitettiin eversti Svetšnikov.^[9]

Svetšnikovin lisäksi korkea-arvoisimpia venäläisupsereita olivat Tampereen esikunnassa toimineet everstiluutnantti Georgi Bulatsel ja ratsumestari V. V. Vinogradov. Alempia upseereita, aliupseereita ja rivimiehiä toimi neuvonantajina ja rintamakomentajina myös muualla. Kullervo Manner on myöhemmin maininnut nimeltä heistä Medvedskijn, Kiselevin, Aleksandrovin, Rosnatovskijn, Golubtsovin, Nikuletsin, Sudakovin, Eichen, Ebergardit ja Peresvetin.^[5][9] Mukana oli erikoismiehiä, kuten tykistöupseereita ja tykkimiehiä, sekä konekivääri- ja viestimiehiä, joiden avulla Helsingissä käynnistettiin konekivääri- ja tykistökurssit. Venäläiset kouluttivat vastaavia erikoismiehiä myös joissakin muissa suurimmissa kaupungeissa.^[8]

Punaisen kaartin sodankäynti oli jaettu ”läntiseen”, ”pohjoiseen”, ”keskiseen” ja ”itäiseen rintamaan”, joista nykytutkimuksessa yleensä puhutaan valkoisten nimitysten mukaan Satakunnan, Hämeen, Savon ja Karjalan rintamina. Neljän päärintaman sisällä oli vielä useita pienempiä alueellisia rintamalohkoja.^[18] Hyökkäykset keskittyivät rautateiden varsille, koska huonojen kulkuyhteyksien vuoksi rautatiet olivat käytännössä ainoa mahdollisuus liikutella joukkoja talviaikaan. Tarkoituksena oli katkaista Vaasasta Sortavalaan kulkeva poikkiratayhteys, ja näin eristää Pohjanmaalla ja Karjalassa olleet valkoisten joukot toisistaan. Satakunnassa tarkoitus oli hyökätä valkoisten vahvimmalle tukialueelle Etelä-Pohjanmaalle, ja edelleen valkoisen Suomen pääkaupunkiin Vaasaan saakka yhdessä Pohjois-Hämeestä etenevien joukkojen kanssa.^[19]

Punaiset tekivät helmi–maaliskuun aikana kaksi yleishyökkäystä, joista ensimmäinen käynnistyi 21. helmikuuta ja toinen 10. maaliskuuta. Eteneminen kuitenkin pysähtyi molemmilla kerroilla nopeasti, eikä helmikuun alussa syntynyt rintamalinja juurikaan liikkunut pohjoisemmaksi.^[19] Toisen yleishyökkäyksen jälkeen valkoiset aloittivat Hämeen rintamalla oman suurhyökkäyksensä Tampereen valtaamiseksi 15. maaliskuuta. Kaupunki oli Viipurin ohella toinen punaisten sodankäynnin keskuksista, jonka menettäminen 6. huhtikuuta ratkaisi sodan lopullisesti valkoisten hyväksi. Heidän tuekseen tulleet Saksan Itämeren-divisioonan joukot nousivat maihin Hangossa 3. huhtikuuta, ja aloittivat sen jälkeen etenemisensä kohti Helsinkiä, joka vallattiin 13. huhtikuuta.^[20] Saksan liittyminen sotaan laittoi punaisen kaartin entistä ahtaammalle, ja nopeutti sodan päättymistä jopa kuukausilla.^lähde?

Kansanvaltuuskunta ja punaisen kaartin yleisesikunta pakenivat Helsingistä saksalaisten tieltä jo 9. huhtikuuta, ja asettuivat sodan loppuajaksi Viipuriin. Helsingin valtauksen aikoihin punaiset alkoivat vetäytymään myös Länsi-Suomesta, jossa Pori ja Turku tyhjenivät 13.–14. huhtikuuta tuhansien punaisten paetessa kohti itää. Heihin liittyi myös Helsingistä ja Tampereelta pakenevia punaisia niin, että itään päin yritti huhtikuun puolivälin jälkeen yhteensä kymmeniä tuhansia punapakolaisia. Punaisen kaartin taistelijoiden lisäksi joukossa oli heidän perheenjäseniään sekä muita punaisia kannattaneita siviilejä. Huhtikuun loppuun mennessä saksalaiset valtasivat pääradan varren paikkakunnat Hämeenlinnaan saakka ja ottivat haltuunsa myös Lahden, jolloin punapakolaisten reitti itään sulkeutui. Viimeinen merkittävä taistelu käytiin Viipurissa huhtikuun lopussa, jonka jälkeen jäljellä olleet punakaartilaiset antautuivat saksalaisille Kymenlaaksossa 5. toukokuuta.^[20]

Sisällissodan taisteluja käytiin myös Ahvenanmaalla ja Turun saaristossa, sekä Neuvosto-Venäjän välisen rajan tuntumassa Itä-Lapissa ja Vienan Karjalassa, jonne Iivo Ahava perusti oman punakaartin jo helmikuun alussa. Ahavan joukot taistelivat Vienaan hyökänneitä valkoisia vastaan maalis–huhtikuun ajan, ja hän oli myös valmis iskemään heidän selustaansa Pohjois-Suomessa. Punaisen kaartin yleisesikunta ei kuitenkaan kannattanut ajatusta, vaan katsoi, että sota ratkaistaisiin Etelä-Suomen asutuskeskuksissa. Sisällissodan päätyttyä Ahavan punakaartista muodostettiin Murmanskissa maihinnousseiden brittijoukkojen alaisuudessa toiminut Muurmannin legioona.^[21]

Punaisen kaartin rintamatappiot olivat yhteensä noin 5 700 kaatunutta. Heistä suuri osa oli kuitenkin välittömästi antautumisen jälkeen teloitettuja, joten taistelutilanteessa kaatuneiden todellinen määrä ei ole selvillä.^[22] Haavoittuneiden määräksi on arvioitu 10 000–12 000.^[23]

Tampereen taistelusta lähtien valkoisten käsiin jäi kymmeniä tuhansia antautuneita punaisen kaartin taistelijoita. Heitä alettiin sijoittamaan vankileireille, joilla sodan loputtua oli yli 80 000 punaista. Vankileirien olosuhteet olivat erittäin huonot, mistä johtuen syyskuuhun 1918 mennessä nälkään, kulkutauteihin tai teloituksiin kuoli noin 12 000 vankia.^[24] Lisäksi niin sanotun valkoisen terrorin uhreina kuoli yli 8 300 miestä ja naista, joten punaisten kokonaistappioiksi muodostui noin 26 000 henkeä. Heistä kaikki eivät kuitenkaan olleet punaisen kaartin jäseniä, vaan mukana oli myös muita punaisten kannattajia sekä heidän perheenjäseniään.^[25] Vankeja päästettiin ehdonalaiseen vapauteen syyskuun 1918 puolivälistä lähtien, ja käytännössä kaikki oli vapautettu vuoteen 1921 mennessä.^{[26]lähde tarkemmin?}

Kaatuneet haudattiin usein joukkohautoihin taistelupaikkojen lähistölle, mutta vainajia kuljetettiin myös kotipaikkakunnilleen, jossa heille järjestettiin juhlallisia sankarihautajaisia. Esimerkiksi Helsingissä niitä järjestettiin Mäntymäellä,^[27] Tampereella Pyynikillä^[28] ja Viipurissa Papulanmäellä.^[29] Sankarihautajaisia pidettiin myös muissa punaisten hallussa olleissa suurimmissa kaupungeissa sekä joillakin maaseutupaikkakunnilla.^[30] Sodan päättymisen jälkeen valkoiset avasivat useimmat punaisten sankarihaudat, ja siirsivät vainajat syrjemmällä sijainneisiin suuriin joukkohautoihin.^lähde?

Taisteluiden jälkeen teloitetut punakaartilaiset haudattiin yleensä merkitsemättömiin joukkohautoihin, joista viranomaiset eivät antaneet omaisille mitään tietoa.^[31] Ainoastaan osa joukkohaudoista on nykyään enää alkuperäisellä paikallaan, sillä vainajia on myöhempinä vuosikymmeninä siirretty kirkkomailla sijaitseviin toverihautoihin.^[32] Muistomerkkejä haudoille alettiin pystyttämään yleisemmin vasta Suomen poliittisen tilanteen muututtua toisen maailmansodan päättymisen myötä.^lähde?

Sisällissodassa surmansa saaneita punaisen kaartin jäseniä olivat muun muassa olympiapainija Tatu Kolehmainen, näyttelijä Kaarlo Kurki, kirjailijat Johannes Rajavaara ja Kasperi Tanttu sekä kansanedustajat Frans Koskinen, Efraim Kronqvist ja Sofia Hjulgrén.^lähde?

Muita tunnettuja punakaartilaisia olivat kauppaneuvos Kalle Kaihari, muusikko Martti Jäppilä, kuvanveistäjä Jussi Hietanen, taidemaalarit Lauri Saari ja Väinö Kunnas, kirjailijat Oskar Johansson, Lauri Luoto, Kaarlo Valli ja Ragnar Nyström, näyttelijät Jalmari Parikka ja Aarne Orjatsalo, teatterinjohtajat Fred Lindholm ja Emil Luukkonen, yleisurheilun olympiamitalisti Eino Purje sekä painin olympiavoittaja Kaarlo Koskelo. Myös jatkosodan aikana vakoojana teloitettu Martta Koskinen kuului punakaartiin.^lähde?

Useita entisiä punaisen kaartin jäseniä nousi tulevina vuosikymmeninä kansanedustajiksi. Heistä Emil Skog, Valdemar Liljeström sekä Viljo Rantala toimivat jopa ministereinä. Punaisen kaartin lääkärien joukossa oli muun muassa myöhemmin Ruotsissa maineikkaan uran tehnyt Erik Jorpes. Viimeinen punakaartin veteraani oli järvenpääläinen Aarne Arvonen, joka kuoli 111-vuotiaana tammikuussa 2009.^[33]

• Osmo Apunen ym.: Suomi 75: Itsenäisen Suomen historia 1. Rajamaasta tasavallaksi. Espoo: Weilin+Göös, 1991. ISBN 951-35-5158-X