Neilikkavallankumous

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
"Kauan eläköön 25. huhtikuuta". Neilikkavallankumousta ylistävä seinämaalaus, Coruche, Portugali.

Neilikkavallankumous (port. Revolução dos Cravos) oli lähes veretön nuorten upseerien 25. huhtikuuta 1974 Lissabonissa, Portugalissa aloittama sotilasvallankaappaus.[1] Kaappaus kaatoi maata hallinneen autoritaarisen oikeistolaisen sotilasjuntan, joka oli syntynyt maahan itsevaltaisen pääministerin António de Oliveira Salazarin luovuttua vallasta 1968. Radikaalisosialistiupseerien johtama sotilasjuntta pysyi vallassa kaksi vuotta vallankumouksen jälkeen. Tänä aikana käytiin poliittinen taistelu kommunistien ja sosialistien (sosiaalidemokraattien) välillä. Portugalista ei tullut kommunistista valtiota, osittain länsimaiden, muun muassa Länsi-Saksan Willy Brandtin, asiaan puuttumisen ansiosta.lähde?

Vallankumous sai nimensä sen symbolina käytetyistä neilikoista, joita hallitusta vastustavilla sotilailla oli kiväärinpiipuissa.

Salazarin yksinvaltainen hallinto Estado Novo (suom. Uusi valtio) oli Marcelo Caetanon johdolla yrittänyt Salazarin kuoltua 1970 epätoivoisesti jatkaa siirtomaasotia kansallisia itsenäisyysliikkeitä vastaan huonolla menestyksellä. Siirtomaapolitiikkaa arvostellut kenraali António de Spínola erotettiin. Portugalissa toimi jo 1960-luvulta alkaen demokratialiike, jonka johtomiehiä hallitus pyrki vaientamaan pidätyksin ja jopa murhin.[2] Länsi-Euroopassa vuonna 1968 riehuneet laajat opiskelijamielenosoitukset koskettivat myös Portugalia. Tuolloin mielenosoitukset lopetettiin kutsumalla lähes kaikki radikaaliopiskelijat asepalvelukseen. Monet armeijaan kutsutut radikaaliopiskelijat ylenivät nopeasti armeijassa hyvän koulutuspohjansa ansiosta, mistä johtuen Portugalilla oli pian laaja vasemmistoupseeristo. Siirtomaasotien tappioiden takia he radikalisoituivat entisestään ja perustivat salaisesti Asevoimien liikkeen (Movimento das Forças Armadas, MFA) vuonna 1973. MFA:n johtajana toimi Otelo Saraiva de Carvalho, ja liikkeen tavoitteena oli vallankumous. Vallankumouksen merkittävänä taustahahmona on pidetty myös kenraali Francisco da Costa Gomesia.

Vallankumous alkaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Säveltäj�� José Afonson muotokuva, piirros Henrique Matos

Vallankumouksen alkamisen tunnukseksi oli sovittu kaksi musiikkikappaletta, jotka soitettaisiin radiossa. Ensimmäisen kappaleen oli tarkoitus olla kapinallisille upseereille ja sotilaille merkkinä vallankumouksen aloittamisesta. Kappale oli Paulo de Carvalhon E depois do adeus. Toinen kappale oli José Afonson Grândola, Vila Morena. Jälkimmäinen oli tärkeämpi, sillä se kertoisi ja varmistaisi, että toiminta oli alkanut ja vallankumous eteni vääjäämättä.

Vallankumoukseen osallistui monia eri poliittisia suuntauksia, mutta sen johto oli armeijan upseereilla.[3]

Portugalin kansallisessa radiossa soitettiin 25. huhtikuuta 1974 kello 00.15 Grândola, Vila Morena ja MFA otti haltuunsa kaikki maan strategiset kohteet. MFA määräsi ulkonaliikkumiskiellon, mutta silti tuhannet ihmiset riensivät neilikoita heilutellen kadulle. Sotilaat ilmaisivat vallankumouksen olevan veretön marssimalla kaduille neilikoilla koristeltujen aseiden kanssa. MFA piiritti Lissabonin sotilaspoliisiaseman, jonne Caetano oli paennut. Kiinni otettu Caetano karkotettiin Madeiralle josta hän muutaman päivän kuluttua pakeni Brasiliaan, missä eli kuolemaansa, vuoteen 1980 asti. Veren vuodattaminen onnistuttiin suurelta osin välttämään, mutta maatyöläiset ottivat omin luvin haltuunsa suurtiloja ja muita viljelyalueita[3].

Yhteiskunnan muutokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Alun perin Salazarin mukaan nimetty Huhtikuun 25. päivän silta (Ponte 25 de Abril) on Lissabonin maamerkki.

Portugalin yhteiskunta oli pysynyt pitkään vanhoillisen muuttumattomana. Vallankumous toi tullessaan monenlaista vapautumista. Yhteiskunnallinen keskustelu vilkastui ja se oli ajoittain hyvin kiivasta. Naisen asema yhteiskunnassa vapautui nopeasti, mikä näkyi esimerkiksi naiskirjailijoiden esiinmarssina. Maria de Lourdes Pintasilgo oli Euroopan ensimmäisiä naispuolisia pääministereitä, kun hän vannoi virkavalan elokuussa 1979.[3]

Vasemmistolaisuuden katsotaan sittemmin haihtuneen Portugalin politiikasta, mikä osittain pitää paikkansa. Kun kommunistiset upseerit hävisivät poliittisen taistelun, on politiikka siirtynyt oikeammalle. Neilikkavallankumouksen vuosipäivä eli Vapauden päivä on kansallinen vapaa- ja juhlapäivä. Monet kadut ja aukiot on nimetty huhtikuun 25. päivän mukaan, mikä usein viittaa siihen, että paikan vanha nimi on ollut vallankumouksellisille sopimaton, Salazariin tai kuninkaisiin viittaava nimi.

Vallankumouksen jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vallankumouksen jälkeen Portugali vetäytyi siirtomaistaan. Angola, Mosambik, Guinea-Bissau, Kap Verde, Itä-Timor ja São Tomé ja Príncipe itsenäistyivät vuosina 1974–1975. Tuhansia poliittisia vankeja vapautettiin, ja päätettiin maareformin toteuttamisesta (15.4.1975)[2], jonka tarkoituksena oli uudistaa Etelä-Portugalin lähes feodaalinen maanomistus. Viikko vallankumouksen jälkeen maassa vietettiin ensimmäisen kerran laillisesti toukokuun 1. päivää eli työn päivää, suomalaisittain vappua. Sitä oli Lissabonissa juhlimassa miljoona ihmistä. Vasemmistoradikaalit kokoontuivat Lissaboniin kaikkialta Euroopasta.

Vallan menettänyt kenraali Spínola yritti 28. syyskuuta 1974 palata valtaan vallankaappauksen avulla, koska hän piti hallituksen politiikkaa liian vasemmistolaisena. Yritys epäonnistui, mutta sen jälkeen hallitus vaihdettiin. Spínola teki uuden yrityksen maaliskuussa 1975, taaskin turhaan. Maan uusi, radikaali perustuslaki säädettiin 25.4.1976, vallankumouksen toisena vuosipäivänä. Jyrkän vasemmistolaiset uudistuspyrkimykset jatkuivat 1970-luvun lopulle saakka. Esimerkiksi vuoden 1975 maareformi aiheutti sekaannuksia maanomistukseen. Sosialistipuolueen voimahahmo Mário Soares pyrki kesästä 1976 alkaen rauhoittamaan kuohuntaa ja lähentämään Portugalia Länsi-Euroopan poliittisiin suuntauksiin.[2] Hallitus päättikin 22. syyskuuta 1976 palauttaa osan vallankumouksessa vallatuista tiloista niiden entisille omistajille.[4]

Vaikutusvaltaisimpia ja näkyvimpiä poliitikkoja Portugalissa vuoden 1974 Neilikkavallankumouksen jälkeen oli Portugalin sosialistista puoluetta pitkään sen pääsihteerinä johtanut Mario Soares, joka toimi ensimmäisenä demokraattisesti valittuna pääministerinä vuosina 1976-78. Myöhemmin hän toimi vielä Portugalin presidenttinä 10 vuotta vuosina 1986-1996. Vuonna 2017 kuollutta Soaresia kutsuttiin Portugalin demokratian isäksi.[5]

Portugalin neilikkavallankumouksen katsotaan kuuluvan "demokratisoitumisen kolmanteen aaltoon". Maan politiikka on sittemmin ollut linjaltaan liberaalidemokraattista. Maata ovat vuorotellen johtaneet keskustavasemmistolainen sosialistipuolue ja keskustaoikeistolainen sosiaalidemokraattinen puolue. Puolueiden sosialistiset nimet juontuvat neilikkavallankumouksen ajoilta.

  1. 1974: Rebels seize control of Portugal On This Day, April 25. 25. huhtikuuta 1974. BBC. Viitattu 16.8.2010. (englanniksi)
  2. a b c Otavan suuri Ensyklopedia, 7. osa (Optiikka-Revontulet), s. 5334 art. Portugali. Otava, 1979. 951-1-05468-6
  3. a b c Seppo Zetterberg (suomalaisen laitoksen päätoim.): Muutosten vuosisata 9, s. 50–51. (Alkuteos Power, Wealth & Powerty, The Family, Science, The Arts, Passing Parade) Suomentanut Jukka Forslund. Porvoo, Helsinki: WSOY, 1995. ISBN 951-0-18426-8
  4. Luoma, Jukka: Mitä Missä Milloin 1978, s. 12–13. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1977. ISBN 951-1-04521-0
  5. Portugal democracy founder Soares dies BBC News. 7.1.2017. Viitattu 25.2.2020. (englanti)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]