Arthur Wellesley Wellington

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. Tarkennus: lähteistys heikkoa artikkelin pituuteen nähden

Arthur Wellesley
Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri
22. tammikuuta 1828 – 16. marraskuuta 1830
Monarkki	Yrjö IV
Edeltäjä	Frederick John Robinson
Seuraaja	Charles Grey
14. marraskuuta 1834 – 10. huhtikuuta 1834
Monarkki	Vilhelm IV
Edeltäjä	William Lamb
Seuraaja	Robert Peel
Henkilötiedot
Syntynyt	1. toukokuuta 1769 Dublin
Kuollut	14. syyskuuta 1852 (83 vuotta) Walmer, Kent
Tiedot
Puolue	Konservatiivipuolue
Nimikirjoitus
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Arthur Wellesley, Wellingtonin 1. herttua,^[1] KG, GCB, GCH, PC, FRS (synt. Wesley^[2] 1. toukokuuta 1769, Dublin – 14. syyskuuta 1852, Walmerin linna, Kent) oli brittiläinen sotilas ja valtiomies, joka johti brittijoukkoja Napoleonin sodissa ja kohosi sotamarsalkaksi, sai kutsumanimen Iron Duke, ajoi ranskalaiset Portugalista ja Espanjasta, löi Napoleonin Waterloossa 1815^[2], oli brittien edustajana Wienin kongressissa ja toimi toryhallituksen pääministerinä 1828–1830, ulkoministerinä ja pääministerinä 1834 ja oli ylähuoneen johtava hahmo eläkkeelle jäämiseensä, vuoteen 1846 asti. Uuden-Seelannin pääkaupunki Wellington on nimetty hänen mukaansa. Hänen suunnittelemansa saapasmalli johti kumisaappaan kehittämiseen.^[2]

Kunnianarvoisa Arthur Wesley syntyi joko perheen huvilalla, Mornington Housella Dublinissa tai Danganin linnalla Meathissa. Hän oli Morningtonin jaarli Garret Wesleyn nuorempi poika. Todennäköisin päivämäärä on 1. toukokuuta. Perheen sukunimi muuttui muotoon Wellesley maaliskuussa 1798.^[2] Isä oli saanut ensimmäisen Morningtonin jaarlin arvonimen 1760. Äiti oli pankkiiri Arthur Hillin vanhin tytär Anne Hill. Vanhin veli Richard, joka sai myöhemmin Wellesleyn markiisin arvonimen, toimi Intian kuvernöörinä ja valtiovarainministerinä William Pitt nuoremman hallituksessa.

Wesley kävi Eton Collegea 1781–1785, mutta menestyi kehnosti ja varojen vähyyden vuoksi muutti Brysseliin käymään koulua. Wesley opiskeli Angersin sotilasakatemiassa Ranskassa. 18-vuotiaana, vuonna 1787 äiti ja veli Richard ostivat hänelle aliluutnantin paikan 73. jalkaväkirykmentissä. Hänestä tuli aide-de-camp kahdelle Irlannin lordiluutnantille 1787–1793. Luutnantiksi hänet ylennettiin 1788. Kaksi vuotta myöhemmin hänet valittiin perheen paikalta Trimistä Irlannin alahuoneeseen, jossa hän oli vuoteen 1797 asti. Wellesley yleni nopeasti ostettuaan uusia upseerinvirkoja, kuten tapana oli ja hänestä tuli everstiluutnantti 33. jalkaväkirykmenttiin 1793. Samana vuonna hän kosi Catherina (Kitty) Pakenhamia, mutta tuli hylätyksi ja jätti runsaan uhkapelaamisensa keskittyäkseen uraansa. Hän vie rykmenttinsä taisteluihin ranskalaisia vastaan Flanderissa 1794 ja 1795, muun muassa Boxtelissa.

Vuonna 1796, saatuaan everstin sotilasarvon, hän vei divisioonansa Intiaan. Seuraavana vuonna hänen veljensä Richard Wellesley nimitettiin Intian kuvernööriksi, ja neljäs anglo–mysorelainen sota puhkesi 1798 Tipū Sultānia vastaan. Arthur Wellesley komensi divisioonaansa ja nimitettiin Seringapatamin ja Mysoren kuvernööriksi (1799), jota virkaa hän piti 1805 asti. Hän löi Dhundia Waghin rosvopäällikön toisessa Marathan sodassa 1803 ja komensi brittiarmeijaa Assayenissa ja Argaumissa ja valtasi Gawilghurin linnoituksen. Intialaiset lyötiin joka taistelussa, ja Wellesley nimitettiin Deccanin joukkojen ylipäälliköksi. Vuonna 1804 hänet lyötiin Bathin ritarikunnan jäseneksi. Veljekset palasivat 1805 takaisin Englantiin, jossa he joutuivat puolustamaan brittien kallista imperialistista laajentumispolitiikkaa. Intian matkan tuloksena Wellesleylle jäi tavaksi kylpeä joka päivä, mikä oli tuolloin harvinaista.

Palattuaan Irlantiin hän nai Kittyn, jota ei ollut nähnyt kymmeneen vuoteen. Hääpäivänä hänen mainitaan mutisseen: "She has grown ugly, by Jove", ja avioliittoa seurasi joukko hienovaraisia suhteita. Wellesley meni alahuoneeseen vastaamaan veljeään vastaan osoitettuihin syytöksiin, aluksi Ryesta kuudeksi kuukaudeksi 1806, ja vuotta myöhemmin Newportista Isle of Wightilta, jota paikkaa hän piti kaksi vuotta. Tänä aikana hän toimi toryna ja huhtikuussa 1807 nimitettiin valtaneuvostoon. Wellesley toimi myös Irlannin pääsihteerinä kaksi vuotta, mutta jätti poliittisen uransa purjehtiessaan Eurooppaan viemään divisioonan sotiin Ranskan vallankumouksellisia ja Napoleonia vastaan.

Wellesley johti 1807 retkeä Kööpenhaminaan ja löi pienen tanskalaisjoukon, minkä jälkeen ylennettiin kenraaliluutnantiksi ja siirrettiin Portugaliin, jossa syttyi kapina Napoleonia vastaan. Vaikkakaan sota ei mennyt hyvin, siellä portugalilaiset ja britit pystyivät pistämään vastaan ranskalaisille. Wellesley oli jättänyt muistion Portugalin puolustuksesta lordi Castlereaghille, joka nimitti hänet joukkojen ylipäälliköksi.

Wellesley löi ranskalaiset Roliçassa ja Vimeirossa 1808. Hänet kuitenkin vapautettiin komennosta ja häntä seurasivat varovaiset Sir Harry Burrard ja Sir Hew Dalrymple, jotka taistelun sijaan allekirjoittivat sopimuksen ratsuväkikenraali François Etienne de Kellermannin kanssa murtumaisillaan olleiden Jean-Andoche Junotin ranskalaisjoukkojen vetäytymisestä ja kuljettamisesta Lissabonista brittilaivaston aluksilla varusteineen ja saaliineen Rochefortiin. Wellesleyn viholliset kutsuivat hänet Lontooseen vastaamaan sotaoikeudessa. Tällä välin Napoleon toi kuitenkin uusia joukkoja niemimaalle ja brittikomentaja Sir John Moore kuoli Corunnan taistelussa, joten Wellesley lähetettiin takaisin komentamaan Lissabonin pientä varuskuntaa.

Saatuaan vahvistuksia Wellesley hyökkäsi huhtikuussa 1809, ylitti Douron päivänvalossa ja ajoi ranskalaiset Portosta. Hän liittyi sen jälkeen don Gregorio García de la Cuestaan ja löi yhden kuningas Joseph Bonaparten armeijoista Talavera de la Reinassa 1809. Tästä hänet nimitettiin varakreivi Wellington Talaveralaiseksi ja Wellington Somersetilaiseksi. Vaikka hänen veljensä oli juuri nimitetty lähettilääksi Espanjaan, hän ei onnistunut saamaan espanjalaisia tehokkaaseen yhteistyöhön, ja ilman huoltoa ja Itävallan antauduttua Ranskalle, joukot joutuivat perääntymään Portugaliin. Ranskan armeija marsalkka André Massénan alaisuudessa hyökkäsi jälleen Portugaliin 1810, jolloin Wellington hidasti niitä ensin Bussacossa (Buçaco), ja esti Lissabonin niemen valloituksen Torres Vedrasin linnoituksilla, joihin yhdistettiin kuninkaallisen laivaston tuki. Nälkiintyneet ranskalaiset vetäytyivät kuuden kuukauden jälkeen. Vuonna 1811 Masséna hyökkäsi jälleen Portugaliin, ja Wellington löi hänet niukasti Fuentes de Oñorossa ja La Albuerassa. Toukokuussa 1811 hänet ylennettiin kenraaliksi palveluksistaan Portugalissa.

Vuonna 1812 Wellington otti Portugaliin johtavia teitä hallitsevat Ciudad Rodrigon ja Badajozin linnoitukset ja yhdisti joukkonsa William Carr Beresfordin rakentaman Portugalin armeijan kanssa. Hyökäten Espanjaan hän löi ranskalaiset Salamancassa, sitten vapautti Madridin. Näihin aikoihin hänestä tuli Wellingtonin jaarli ja hän sai komentoonsa kaikki koalition joukot Espanjassa. Hän ei kuitenkaan saanut vallattua tärkeää Burgosin linnoitusta piirityslaitteiden puuttuessa ja vastahyökkäys ajoi britit haavoittuvaan asemaan. Wellington vetäytyi etelään, liittyi Rowland Hillin komentamaan armeijakuntaan ja veti joukot Portugaliin. Voitto Salamancassa oli kuitenkin saanut ranskalaiset vetäytymään etelä-Espanjasta.

Seuraavana vuonna Wellington johti seuraavan sotaretken, hyödyntäen Ranskan armeijan voimien heikentymistä Napoleonin epäonnistuneen venäjänretken vuoksi. Wellington johti itse pienen joukon ranskalaisten keskustaa vastaan, kun Sir Thomas Grahamin komentaman pääarmeija koukkasi oikealta ja ranskalaiset pakenivat. Wellington kohtasi ranskalaiset Vitoriassa, josta hän ajoi vihollisen takaisin Ranskaan ja ylennettiin sotamarsalkaksi. Muutamia kuukausia myöhemmin hän valloitti pienet Pamplonan ja San Sebastiánin linnoitukset ja ylitti Bidossan Ranskaan lokakuussa ja löi marsalkka Soultin joukot Toulousessa. Ironisesti tämä tapahtui neljä päivää sen jälkeen kun Napoleon oli antautunut Preussin, Venäjän ja Itävallan armeijoille ja karkotettiin Elballe.

Sankarina ylistetty Wellington sai Wellingtonin 1. herttuan aatelisarvon 1814^[2], mitä hänen jälkeläisensä kantavat vielä tänäkin päivänä. Koska hän ei ollut käynyt koko sodan aikana Englannissa, arvonimet jaettiin seremoniassa, joka kesti koko päivän. Pian hänet nimitettiin lähettilääksi Ranskaan, ja nimitettiin lordi Castlereaghin sijaan edustajaksi Wieniin, jossa hän kannatti vahvasti Ranskan aseman säilyttämistä suurvaltana. 2. tammikuuta 1815 hänen Bathin ritarin arvonsa muunnettiin suurristin ritariksi.

26. helmikuuta 1815 Napoleon pakeni vankeudestaan Elbalta ja palasi Ranskaan. Häntä tervehdittiin innolla, ja hän sai maan koko hallintaansa toukokuuhun mennessä, ja vastaansa uuden koalition. Wellington lähti Wienistä komentamaan liittoutuneita joukkoja Waterloon kampanjaan. Hän ryhmittyi Belgiassa komentaen brittiarmeijaa ja alankomaalais-belgialaisia joukkoja Gebhard Leberecht von Blücherin komentamien Preussin joukkojen rinnalla. Ranskalaiset löivät kuitenkin preussilaiset Lignyssä ja taistelu Quatre Brassa päättyi ratkaisemattomana, jonka jälkeen britit vetäytyivät harjanteelle Brysselin tielle Waterloon kylän eteläpuolelle. Kahden päivän kuluttua, 18. kesäkuuta käytiin Waterloon taistelu, brittiläisten tulitus karkotti Ranskan kaartin hyökkäyksen ja Preussin vahvistusten saapuminen käänsi Napoleonin pakosalle. Ranskan keisari luopui kruunusta toisen kerran 22. kesäkuuta ja britit lähettivät hänet kaukaisella Saint Helenan saarelle.

Sotien jälkeen Welleslay palasi politiikkaan ja sai puolustusvarusteluministerin (Master-General of the Ordnance) aseman Lordi Liverpoolin hallituksessa. Vuonna 1827 hänet nimitettiin brittiarmeijan komentajaksi, asema jota hän piti kuolemaansa asti. Robert Peelin ohella hänestä tuli yksi toryjen nousevista tähdistä ja vuonna 1828 pääministeri.

Pääministerinä Wellington oli arkkikonservatiivi, hän pelkäsi että Ranskan vallankumouksen anarkia pääsisi valloilleen Englannissa. Tätä kuvaa vastaan on kuitenkin katolisten emansipaatio, jolla myönnettiin lähes täydet kansalaisoikeudet katolilaisille. Tähän kannusti irlantilaisen Daniel O'Connellin saama äänivyöry täytevaalissa 1828, vaikka hän ei voinutkaan laillisesti olla parlamentin jäsenenä, koska oli katolilainen. Winchilsean lordi George Finch-Hatton syytti Wellingtonia "maanpetoksellisesta juonittelusta protestanttisen perustuslain tuhoamiseksi." Wellington vastasi välittömästi haastamalla Winchilsean kaksitaisteluun. 21. maaliskuuta 1829 Winchilsea ja Wellington tapasivat Battersean niityllä. Kun taistelun aika tuli, Wellington ampui tahallaan ohi ja Winchilsea ilmaan ja kirjoitti myöhemmin Wellingtonille anteeksipyynnön. Ylähuoneessa Wellington piti emansipaation puolesta puhuessaan yhden parhaimmista puheistaan.^[3] Wellington oli kasvanut Irlannissa ja tunsi katolilaisen kansanosan kurjuuden siellä. Emansipaatiolaki meni läpi 105 enemmistöllä. Monet toryista äänestivät sitä vastaan, ja se meni läpi vain whigien avulla.

Wellingtonin hallitus kaatui 1830. Kesällä ja syksyllä tänä vuonna maata vavistelivat lukuisat mellakat (Swing Riots) vuosien sotien, korkeiden verojen, matalien palkkojen, maanjaon, koneistumisen ja tästä seuraavan työttömyyden vuoksi. Kapinoitsijat hirtettiin tai karkotettiin Australiaan. Wellington vastusti kaikkia uudistuksia ja äänioikeuden laajentamista, minkä johdosta hän hävisi luottamuslauseäänestyksen 15. marraskuuta 1830. Pääministerinä häntä seurasi lordi Grey.

Whigit esittelivät reformilain, mutta Wellington ja toryt taistelivat sen läpimenon estämiseksi. Lakiesitys meni läpi alahuoneessa, mutta kaatui ylähuoneessa. Toinen reformilaki kaatui samalla tavalla, jonka jälkeen seurasi lisää levottomuuksia. Wellington sai osakseen vihamielen ilmauksia Liverpoolin–Manchesterin-rautatien avajaisissa. Laki meni viimein läpi whigien uhattua miehittää ylähuoneen omanpuoluelaisillaan. Toryt eivät sitä edelleenkään hyväksyneet ja ensimmäisten vaalien jälkeen parlamentin kokoontuessa Wellington kommentoi ettei ollut ikinä nähnyt niin paljon šokeeraavan huonoja hattuja.^[4] Kun toryt palasivat valtaan 1834, Wellington kieltäytyi pääministerin asemasta ja Robert Peel valittiin sen sijaan. Hän oli Italiassa tuolloin, ja Wellington toimi sijaisena ensimmäiset kolme viikkoa. Peelin ensimmäisessä hallituksessa hänestä tuli ulkoministeri, ja toisessa hän oli salkuttomana ministerinä ja ylähuoneen johdossa.

Wellington vetäytyi julkisuudesta 1846, vaikka olikin edelleen sotavoimien komentaja, ja palasi huomion keskipisteeseen 1848 järjestäessään Lontoon puolustuksen Euroopan vallankumouksellisilta. Wellington kuoli 1852 Walmerin linnassa, joka oli hänen asuinpaikkansa Viiden sataman linnanvoutina (Lord Warden of the Cinque Ports). Vaikka Wellington vihasi rautateillä matkustamista, hänen ruumiinsa tuotiin junalla Lontooseen, jossa hänelle järjestettiin valtiolliset hautajaiset. Tätä ennen kunnian oli saanut kuninkaallisten lisäksi vain Nelson. Wellington haudattiin luxullianiittisarkofagissa St Paulin katedraaliin.

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Arthur Wellesley.

• Muir, Rory: Wellington: The Path to Victory, 1769–1814. New Haven: Yale University Press, 2013. ISBN 978-0-300-18665-9

Edeltäjä: Fredrik, Yorkin ja Albanyn herttua

Britannian armeijan ylipäällikkö 1827–1852

Seuraaja: Henry Hardinge