Tämä on lupaava artikkeli.

Eeva-Kaarina Volanen

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Eeva-Kaarina Volanen
Eeva-Kaarina Volanen vuonna 1962. (Kuva Salme Simanainen)
Eeva-Kaarina Volanen vuonna 1962. (Kuva Salme Simanainen)
Henkilötiedot
Syntynyt15. tammikuuta 1921
Kuusankoski
Kuollut27. tammikuuta 1999 (78 vuotta)
Helsinki
Ammatti näyttelijä
Puoliso Sakari Puurunen (vih. 1951)
Näyttelijä
Aktiivisena 1942–1999
Merkittävät roolit
Palkinnot
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Svensk Filmdatabas

Eeva-Kaarina Volanen (15. tammikuuta 1921 Kuusankoski – 27. tammikuuta 1999 Helsinki[1]) oli suomalainen näyttelijä. Hän työskenteli Suomen Kansallisteatterissa 45 vuotta, vuodesta 1945 aina eläkkeelle jäämiseensä saakka vuonna 1990. Volanen näytteli pää­rooleja lukuisissa näytelmä­kirjallisuuden klassikoissa, mukaan luettuna kuusi Tšehov- ja useita Shakespeare-rooleja. Hänen taiteellinen rekisterinsä oli laaja: hän näytteli komediallisia ingénue-rooleja ja tulkitsi menestyksekkäästi traagisia rooleja, kuten Antigonen. Volanen jatkoi näyttelemistä eläkkeelläkin, minkä lisäksi hän esiintyi lausujana omissa runoiltamissaan. Volanen näytteli myös elokuvissa ja televisiossa sekä radio­kuunnelmissa. Tämän ohella hän teki itse useita teatteri­esityksiä.

Volaselle myönnettiin taiteen akateemikon arvonimi vuonna 1982. Hän sai myös useita palkintoja, muun muassa Pro Finlandian vuonna 1966 ja Ida Aalberg -palkinnon 1987. Hän oli myös kriitikoiden suosiossa eritoten 1940-luvun elo­kuvistaan, joissa hänet luonnehdittiin ”herkäksi, raikkaaksi ja säihkyvän välittömäksi”. Volanen voitti elo­kuva-alan Jussi-palkinnon neljä kertaa. Parhaan naispääosan Jussin hän sai kolme kertaa: vuonna 1948 elokuvasta Naiskohtaloita, vuonna 1949 elokuvasta Ruma Elsa ja vuonna 1950 elo­kuvista Katupeilin takana ja Hallin Janne.[2] Neljännen Jussin hän sai vuonna 1992 elämän­työstään.

Eeva-Kaarina Volasen avio­mies oli professori Sakari Puurunen. Heillä ei ollut lapsia. Volanen kuoli äkilliseen sairaus­kohtaukseen kaksi viikkoa 78-vuotis­päivänsä jälkeen, keski­viikkona 27. tammi­kuuta 1999. Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaan Taiteilijain­mäelle samaan hautaan puolisonsa kanssa.[3]

Annikki Arni (vasemmalla) on ojentanut Jussi-palkinnon Eeva-Kaarina Volaselle vuoden 1950 Jussi-gaalassa.

Lapsuus ja nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
” ”Minä olen joki-ihminen ja koski-ihminen. --- Voimakkaasti virtaavasta joki­vedestä on tullut minulle koko näyttelijänä olemisen symboli siinä mielessä, että näyttelijän työssäkin tapahtuu koko ajan tällaista voimakasta virtaamista.” ”

– Eeva-Kaarina Volanen muistelmissaan[4]

Eeva-Kaarina Volanen syntyi veturin­kuljettaja Toivo Richard Volasen ja Martta Adele Volasen perheeseen. Hänen vanhempansa olivat kotoisin Mäntyharjun Pertunmaalta.[4][5] Eeva-Kaarinan molemmat isoisät tunnettiin tarinan­iskijöinä, ja myös hänen isänsä sanallinen ilmaisu oli eloisaa. Hänen äitinsä oli harrastelija­näyttelijä, jonka rooli­töitä oli muun muassa Nummi­suutareiden Martta.[6] Hänen muutamaa vuotta vanhempi sisarensa Anna-Liisa oli musiikillisesti lahjakas ja soitti viulua kuusan­koskelaisessa orkesterissa.[7][8]

Volanen oli liikunnallinen, viihtyi hyvin omissa oloissaan ja hänen suhteensa luontoon oli erityinen, myös aikuisena. Hän oli musikaalinen ja hänen rytmi­tajunsa oli hyvä. Kansakoulun jälkeen hän suoritti Kymi-yhtiön ylläpitämän kaksi­vuotisen ammatti­koulun, joka ei varsinaisesti valmistanut mihinkään – hänen tulevaisuuden suunnitelmansa olivat auki. Hänen vahvuuksiaan olivat tanssi ja liikunta, ja niiden kautta hän vähitellen suuntautui kohti esittävän taiteilijan uraa.[9]

Volanen debytoi Kuusan­kosken Kansan­näyttämön lavalla syys­kaudella 1941. Näyttämö oli perustettu vuonna 1938, ja sen ohjaajaksi oli kutsuttu Veikko Linna. Tanssi­taitonsa ansiosta Volanen sai roolin Lauri Auvisen unkarilais­aiheisessa laulu- ja tanssinäytelmässä Viini­tyttö. Hänen csárdás-tulkintaansa pidettiin ”ilmeikkäänä”. Volasen ensimmäinen puhe­rooli oli Kustaava Hella Wuolijoen draamassa Niska­vuoren nuori emäntä. Myönteisen palautteen ansiosta Linna kannusti Volasta näyttelijän uralle.[10][11]

Ura teatterissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aunuksen Teatteri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jatkosodan puhjetessa kesällä 1941 Kuusan­kosken Työ­väenteatterin toiminta kuihtui nuorten miesten jouduttua rintamalle. Volanen pääsi Veikko Linnan johtamalle viihdytys­kiertueelle ja vuonna 1942 hän liittyi Aunuksen sota­teatterin riveihin.[12] Aunuksen Teatteria johti Rafael Stenius. Volanen liittyi teatteriin paitsi esiintymis­vietin johdosta, myös isän­maallisuudesta. Hänen rooli­tehtäviään oli muun muassa nais­pää­osa Sabina näytelmässä Jääkärin morsian, jota sittemmin on pidetty hänen tosiasiallisena läpimurtonaan.[13] Aunuksen Teatterin ohjelmisto koostui pääasiassa kevyistä näytelmistä, kuten Agapetuksen Synti­pukki, jossa Volanen näytteli leninki­osaston johtajatarta. Rintama­teatterissa vietetyt vuodet olivat Volaselle myös erään­lainen teatteri­koulu.[14]

Kotkan Maakuntateatteri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syksyllä 1944 Volanen haki Kotkan Maakunta­teatteriin näyttelijä Kaarlo Wilskan ehdotuksesta. Hän pääsi oitis sisään; hänen tulo­roolinsa oli Mariella avio­liitto­draamassa Kirkas hetki. Rooli­suoritus oli vaativa ja vastaan­otto nuivahko: Volasen puhe­tapaa ja olemusta pidettiin teennäisinä, mutta hänet todettiin kuitenkin lupaavaksi näyttelijättäreksi.[15] Tammi­kuussa 1945 Volanen sai ensimmäisen taiteellisen voittonsa William Shakespearen Talvisen tarinan Perditana. Lyyrinen tyttö­hahmo sopi kuin valettu Volasen näyttelijän laatuun.[16] Kappale esitettiin myös valtion näyttämö­taide­toimi­kunnalle. Suomen Kansallisteatterin hallinnollinen johtaja Teuvo Puro vaikuttui Volasen näyttämö­työskentelystä: hän piti tätä aitona ingenue-tyyppinä. Volanen kiinnitettiin Kansallis­teatteriin näytäntö­vuodeksi 1945–1946.[17]

Suomen Kansallisteatteri 1945–1956

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
” ”Hän saattoi sanoa olevansa vain väli­kappale, ikään kuin meedio, joka mielensä värähtelyllään tulkitsi jotain itseään suurempaa. Mutta hän oli myös vahva kuin Suomen perus­kallio. Mitä hän tahtoi, sen hän vei läpi, mutta koskaan hän ei tehnyt sitä häikäilemättömästi muita polkien.” ”

– Matti Ranin Eeva-Kaarina Volasesta[18]

Volanen esiintyi ensimmäistä kertaa Suomen Kansallis­teatterissa keski­viikkona 5. syys­kuuta 1945. Hän näytteli Liisaa Arvi Pohjanpään kansan­komediassa Keisarin käräjät.[19] Sitä ennen hänellä oli ollut ainoastaan avustaja­tasoisia tehtäviä.[20] Volasen ensimmäinen päärooli Kansallis­teatterissa oli Julian osa Shakespearen klassikko­draamassa Romeo ja Julia kevät­kaudella 1946. Hänen ”tyttömäistä välittömyyttään ja hehkeää suloaan” ylistettiin, hänen äänensä mainittiin kauniin sointuvaksi. Puutteiksi arvioitiin teknisen varmuuden vähäisyys ja puheen riittämätön selkeys. Volanen vuorotteli Julian roolissa Ansa Ikosen kanssa, Romeona oli Rauli Tuomi.[21][22]

Volasen uran alku­vuosien merkki­tapaus Julian ohella oli nimiosa ranskalaisen Jean Anouilhin näytelmässä Antigone, joka sai ensi-iltansa maalis­kuussa 1947. Siinä Volanen sai käydä läpi tunne­rekisterinsä ääri­päät, ja hänen tulkintaansa pidettiin henkeä­salpaavana.[23][24] Vaikka Volasen Antigone kokonaisuutena oli valmista näyttelijän­työtä, tietyiltä osin hänen replikointiaan pidettiin turhan korkea­lentoisena.[25] Antigone oli Volasen uran keskeisin käänne­kohta: sen myötä hän kohosi ensimmäisen luokan taiteilijaksi.[26]

Volanen näytteli Kansallis­teatterin suuria päärooleja vuodesta 1947 alkaen, ja häntä alettiin pitää itsensä Ida Aalbergin manttelin­perijänä. Syksyllä 1947 hän sai ensimmäisen Tšehov-roolinsa, Irinan osan näytelmässä Kolme sisarta. Eino Kalima päätti ottaa Volasen stanislavskilaiseen Tšehov-ensembleensa, johon kuuluivat entuudestaan Tarmo Manni, Rauha Rentola ja Vilho Siivola. Ajan mittaan Volanen sai jopa kansain­välistä kuuluisuutta Tšehov-näyttelijänä.[27][28] Volanen näytteli usein paitsi Kaliman myös Wilho Ilmarin ohjauksessa. Kalima ja Ilmari olivat hänen oppi-isiään ja hyviä ystäviään.[29]

Maalis­kuussa 1950 Kansallis­teatterissa sai ensi-iltansa Tšehovin Lokki. Tšehov-asian­tuntija Eino Kaliman[30] ohjaamassa tuotannossa Volanen näytteli Ninaa, mutta rooli­suoritus ei vakuuttanut kriitikkoja. Kevätkaudella 1953 hän tulkitsi Anjaa Kirsikkapuistossa ja syys­kaudella 1955 Sonjaa Vanja-enossa.[31] Vähitellen ammatti­taidon karttumisen myötä Volasen Tšehov-roolit saivat lisää syvyyttä, jolloin kriitikko­vastaanottokin muuttui suopeammaksi.[32]

Uransa alussa Volanen oli profiloitunut Kansallis­teatterin suosituksi ingenue-roolien esittäjäksi; näihin kuului muun muassa Vapun osa Serpin komediassa Katupeilin takana. Hän oli kehittynyt niiden tulkitsijana huippuunsa, ja eräät kriitikot alkoivat nähdä hänen näyttämö­työssään jo selvää manerisoitumista. Volanen tarvitsi rutkasti tahdonvoimaa ja pari­vuotisen irtioton Kansallis­teatterista karistaakseen tyttö­roolien esittäjän leiman harteiltaan.[21][33]

Tampereen Teatteri 1957–1958

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Volanen jäi Suomen Kansallis­teatterista työ­lomalle syys­kaudella 1957. Hän siirtyi Tampereen Teatteriin, jonka pää­johtajana hänen puolisonsa Sakari Puurunen oli toiminut jo kaksi vuotta.[34] Paris­kunta asui Hämeenpuiston kupeessa.[35] Kaikkiaan Volanen näytteli Tampereen Teatterissa kahdeksan roolia, mukaan luettuna Salome Kaj Munkin Idealistissa ja Judith Walentin Chorellin Ruohossa. Salomen rooli laajensi Volasen taiteellista rekisteriä: hän sai tulkittavakseen katalan naisen, ja teki tästä pääosin onnistuneen luonne­tutkielman.[36]

Tutuista Tšehov-rooleistaan Volanen näytteli Tampereella Vanja-enon Sonjan, ohjaajana Kalima, kuten Kansallis­teatterissakin. Vanjaa näytteli Leevi Kuuranne, jota vastaan näytteleminen oli Volaselle paitsi haaste, myös inspiraation lähde.[35][37] Toinen erityisen vaikea rooli oli Nataša Leo Tolstoin romaaniin perustuvassa draamassa Sota ja rauha. Kappale edusti niin kutsuttua uutta teatteria, jota oli kehittänyt eritoten ohjaaja Erwin Piscator. Hän pyrki saamaan traditionaalisten suljettujen kohtausten sijalle ”aineksen eeppisen kulun”. Käytännössä uudistettiin tilan käyttöä ja sitä myöten näyttelijöiden työtä.[38] Volanen piti Natašaa Tampereen kautensa vaativimpana tehtävänä, ja siitä tuli yksi hänen lukuisista taiteellisista voitoistaan.[39]

Suomen Kansallisteatteri 1959–1990

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tähtinäyttelijä 1960-luvulla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Volasen virka­vapauden päätyttyä Puurusen taiteilija­pariskunta palasi Helsinkiin. Sakari Puurunen oli valittu Helsingin Kansanteatteri-Työväenteatterin johtajaksi. He muuttivat ensin Vuori­kadulle ja sittemmin Kallion kaupungin­osaan Toiselle linjalle, missä Volanen asui kuolemaansa asti.[40]

Volasen paluu Kansallis­teatteriin oli voitokas. Marras­kuussa 1959 sai ensi-iltansa August Strindbergin Uni­näytelmä ohjaajanaan Arvi Kivimaa. Volanen näytteli Indran tytärtä, ja jatkoi sen myötä Tampereella oppimaansa uutta, pelkistetyn näyttämö­ilmaisun linjaa.[41] Volanen koki Indran tyttären erittäin vaikeaksi rooliksi; hän ei poistunut näyttämöltä kertaakaan sinne tultuaan ja hänen oli ilmennettävä intensiivistä mukana­oloaan silloinkin, kun hän seisoi ääneti paikallaan tarkkaan määrätyssä kohdassa näyttämöä. Herpaantua ei saanut edes sekunnin murto-osaksi.[42] Katri Veltheimin mielestä rooli­suoritus oli jälleen kerran osoitus Volasen kyvystä ”syttyä näyttämöllä”, mihin ”yhtyi äärimmäisen pienien sävyjen ja kokonais­ilmaisun täydellinen hallinta”.[43]

1960-luvulla Volanen sai tulkittavakseen edelleen useita Tšehov-rooleja sekä rooleja, joiden vuoro­sanat oli kirjoitettu runomittaan. Näitä olivat muun muassa Eleonora d’Este Goethen näytelmässä Torquato Tasso (1965) ja Sofokleen Antigone (1968). Aiemmin Volanen oli näytellyt Anouilh’n modernissa Antigone-versiossa. Klassinen Antigone muovautui Volasen käsittelyssä erilaiseksi – älylliseksi ja pelkistetyksi.[44]

Volasen taiteelliseen menestykseen kuuluu eittämättä vuoden 1961 Lokki, jossa hän näytteli itselleen entuudestaan tutun Ninan osan. Neli­kymmen­vuotiaana hän kykeni saamaan Ninaan uusia ulottuvuuksia, jolloin tulkinnasta muotoutui vivahteikkaampi ja kypsempi kuin kymmenen vuotta aiemmasta suorituksesta.[45] Lokkia esitettiin myös Suomen ulko­puolella: Berliinin Hebbel-teatterissa syksyllä 1961, Pariisin Kansojen Teatterissa keväällä 1962, Moskovassa ja Leningradissa kesällä 1962 sekä Lyypekissä vuonna 1963. Menestys oli erinomainen varsinkin Berliinissä ja Moskovassa, Pariisissa vastaan­otto oli varautuneempi.[45]

Keväällä 1963 Volanen näytteli Kirsikka­puistossa menestyksellisesti Anjan äitiä Andrejevna Ranjevskajaa. Reetta Nieminen kirjoitti rooli­suorituksesta: ”Eeva-Kaarinan Ranjevskajassa oli aristo­kraattisuutta, vuosisadan loppua – ei vain ulkonaisessa olemuksessa, vaan sielussa.”[46]

Volanen teki viimeisen nuoren tytön roolinsa 42-vuotiaana: hän tulkitsi seitsen­toista­kesäistä Maijua Minna Canthin näytelmässä Papin perhe kevät­kaudella 1963. Kappaleen ohjasi Wilho Ilmari. Volasen Maiju sai ylistävän vastaan­oton, kriitikoiden mielestä se oli ”Maijujen Maiju”.[47] Näyttelijätär itse kertoi Maiju-tulkinnastaan pari­kymmentä vuotta myöhemmin: ”Maijun roolin on tultava omasta itsestä, on vietävä omat nuoren tytön tunteet mukaan. –– Pystyn helposti vaihtamaan ilon ja kiihkeyden suruun ja depressiivisyyteen.”[48]

Paul Claudelin näytelmässä Keski­päivän taite kevät­kaudella 1965 Volanen näytteli Yséa. Ohjaajana toimi Jack Witikka. Rooli­suoritus oli Volasen uralla sikäli poikkeuksellinen, että siinä oli näyttelemisen tuntua ja työn ponnistusta: tulkintaa arvostettiinkin ensisijaisesti tyylikkäänä näyttelijän­työnä ja se nähtiin selkeäksi todistukseksi Volasen moni­puolisuudesta. Ysén miehiä näyttelivät Matti Ranin, Heikki Savolainen ja Matti Varjo.[49]

Vuonna 1968 Volanen vietti 25-vuotis­taiteilija­juhlaansa. Juhla­näytelmäkseen hän valitsi Victorien Sardoun hupi­näytelmän Erotaan pois, jossa hän näytteli Cypriennen roolin. Loka­kuun lopussa järjestetty juhla­näytös herätti runsaasti media­huomiota.[50] Erotaan pois ja etenkin Volasen suoritus saivat erin­omaisen vastaa­noton.[51] Sardou oli alun perin kirjoittanut Cypriennen osan maailman­kuululle primadonnalle Sarah Bernhardtille. Suomalaisista näyttelijöistä Cyprienneä olivat näytelleet muun muassa Ida Aalberg ja Helmi Lindelöf. Rooli antoi näyttelijälleen tilaisuuden omien metodiensa ja taitojensa esittelemiseen: Volanen rakensi Cypriennensä vaatimattomaksi ja naiiviksi pikku­kaupungin tytöksi, ja siten purki Aal­bergin ja Linde­löfin aikoinaan rakentamat diivan­elkeiset Cypriennet. Volasen vasta­näyttelijänä nähtiin Joel Rinne.[52]

Volanen näytteli 1960-luvulla kaikkiaan 26 roolia, suurin osa niistä pää­tehtäviä. Lajityypiltään näytelmät olivat laidasta laitaan: komedioita ja tragedioita; klassista ja modernia tuotantoa.[53]

1970- ja 1980-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Volanen oli Kansallis­teatterin tähti­näyttelijä 1960-luvulla,[54] mutta 1970-luvulle tultaessa hänen roolinsa alkoivat vähetä ja pienentyä. Hän löysi ratkaisun työ­pulaansa monologeista; ensimmäinen niistä oli Juha Manner­korven Ennen kuin me kaikki olemme hukkuneet huhti­kuussa 1971. Volanen tulkitsi näytelmän kaikki roolit. Esityksestä tehtiin myös oma versionsa televisiota varten.[55]

Vuonna 1972 Volanen näytteli Noraa Henrik Ibsenin Nukke­kodissa. Kappaleen ohjasi Sakari Puurunen ja sen ensi-ilta oli virallisen kauden ulko­puolella kesä­kuussa. Siitä tehtiin myös kiertue­näytelmä, jota esitettiin vuosi­kausia eri puolilla Suomea.[56] Nukke­kodista tuli ensi-ilta­vuotensa teatteri­tapaus, ja eniten huomiota herätti Volasen uuden­lainen Nora-tulkinta.[57]

Volanen nimitettiin taiteilija­professoriksi keväällä 1974. Hän sai viiden professorivuotensa aikana kaksi vierailu­kutsua: Mikkelin teatteriin ja Vaasan kaupunginteatteriin. Molemmat olivat Tšehov-tehtäviä. Mikkelissä Volanen näytteli Vanja-enon Sonjaa avio­miehensä ohjaamana ja Vaasassa Kirsikka­puiston Ranjevskajaa Hannu Lumi­vuoren ohjaamana. Lisäksi hänellä oli rooli­tehtäviä Intimiteatterissa ja Kansallis­teatterissa.[58][59] Syksyllä 1974 Kansallis­teatterin suurella näyttämöllä sai ensi-iltansa Esko Elstelän ohjaama Alfred De Musset’n Lorenzo, jossa Volanen näytteli Ricciarda Cibon roolin.[60] Keväällä 1976 Willensaunan näyttämön avajais­näytelmässä, Marin Sorescun Elämän kehdossa, Volasella oli ensimmäistä lastaan odottavan Irinan rooli. Volasen jätti­roolin tulkinnassa kiinnitettiin huomiota uuden­laiseen äänen­käyttöön ja näyttelijän koko olemisen sanottiin olevan ilmaisua.[61] Syksyllä 1977 Kansallis­teatterin suurella näyttämöllä tuli ensi-iltaan Esko Elstelän ohjaama Pierre de Marivaux'n Harha­tunteet, jossa Volasen esittämän leskeksi jääneen markiisittaren sanottiin tekevän näytelmästä esityksellisen juhlan ja näyttämö­taiteen juhlan.[62] Professuurinsa aikana Volanen vakiinnutti asemansa mono­logien ja runo­iltojen esiintyjänä.[63]

Vuonna 1981 Volanen näytteli Kansallis­teatterissa Paulinea Jacques Offenbachin operetissa Pariisilais­elämää, joka oli mies­muistiin ensimmäinen operetti Kansallis­teatterin lavalla. Yleisö­vastaan­otto oli hyvä, kriitikot tosin suhtautuivat operettiin ynseästi.[64] Kevät­kaudella 1983 Volanen tulkitsi Helene Alvingin roolin Ibsenin näytelmässä Kummittelijoita. Rooli­suoritusta luonnehdittiin muun muassa hieno­sointiseksi sooloksi.[65] Syys­kaudella 1984 hän näytteli Lindaa Kauppamatkustajan kuolemassa. Kappale pysyi teatterin ohjelmistossa vuosi­kausia.[66]

Eeva-Kaarina Volanen jäi Suomen Kansallis­teatterista eläkkeelle vuonna 1990, mutta jatkoi edelleen näyttämö­taiteilijan uraansa.[67]

Teatteriuran myöhäiskausi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
” ”Eeva-Kaarinan herkkyyden sisällä oli sellainen teräksinen jousi, joka on oltava, jotta voi tehdä sellaisia rooleja kuin hän teki.” ”

– Näyttelijä Esko Salminen Eeva-Kaarina Volasesta[68]

Volanen oli mukana perustamassa Raivoisat Ruusut -ensemblea 1980-luvun jälki­puoliskolla. Ryhmän alkuun­panija oli Ritva Siikala ja se koostui nais­näyttelijöistä, jotka näyttelivät sekä miesten että naisten roolit. Myös Maija Karhi kuului Ruusujen kovaan ytimeen. Raivoisat Ruusut antoi ensimmäisen näytöksensä Helsingin Kataja­nokalla sijaitsevassa entisessä kone­pajassa kesällä 1988. Kappaleen nimi oli Raivoisat ruusut – kronikka vallasta. Mukana oli nelisen­kymmentä nais­näyttelijää, Volasen ohella muun muassa Ritva Ahonen, Eeva Eloranta ja Seela Sella. Näytelmä oli sekä yleisö- että arvostelu­menestys.[67]

Minna Canth -seura valitsi Volasen puheen­johtajakseen 1990. Samana vuonna Volanen näytteli Ritva Siikalan ohjaamana Eugene O’Neillin draamassa Pitkän päivän matka yöhön. Kappale tehtiin Lahden kaupunginteatterille. Volanen näytteli nais­pääosan, Mary Tyronen; mies­pää­osassa oli Lasse Pöysti.[67]

Vuonna 1992 Volanen näytteli Raivoisat Ruusut -ryhmän kanssa Onnen­seitissä, joka oli Maria Jotunin novelleihin perustuva tuotanto. Onnen­seitti menestyi erin­omaisesti, ja sitä näyteltiin kaksi vuotta, mukaan luettuna taltiointi Televisio­teatterille.[69]

Volasen myöhäis­kauden töihin kuului Helene Schjerfbeck -aiheinen monologinäytelmä Surukin on rikkautta, Helene. Vastoin odotuksia siitä tuli kaupallinen menestys, jota esitettiin paitsi Kansallis­teatterin Willen­saunassa, myös kiertueilla ympäri Suomen. Myös kriitikot lämpenivät Volasen tulkinnalle. Kirsti Petäjäniemi ohjasi näytelmän televisiolle vuonna 1992.[70]

Volasen viimeiset roolit Kansallis­teatterissa olivat nimiosa näytelmässä Olga (1995), jonka Laura Ruohonen kirjoitti varta vasten Volaselle, ja Yorkin herttuattaren osa Shakespearen näytelmässä Rikhard III (1997).[71] Kriitikot kehuivat Volasen Olga-tulkintaa ja näytelmä oli yleisö­menestys.[72]

Runot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lausunta oli olennainen osa Volasen taiteilijan uraa.[73] Hän oli innostunut runoudesta jo lapsuudessaan äitinsä innoittamana, ja ajan mittaan hänestä kasvoi mestarillinen lausuja.[74] 1970-luvulla Volanen alkoi tehdä runouteen liittyvää yhteis­työtä Ritva Ahosen ja Aino-Maija Tikkasen kanssa. Taiteilijattaret järjestivät yhteisiä runo­iltoja ja kiertelivät pitkin Suomea runoja lausumassa, teemoinaan muun muassa Helvi Hämäläinen. Vuonna 1988 he tekivät kiertueen Kanadassa, missä he esittivät Kalevala-aiheista runoutta.[75]

Elokuvat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
” ”Minulle oli elo­kuva­roolejakin tehdessä tärkeää, että suuret kaaret hahmotettuani saatoin syventyä detaljeihin. Pyrin tähän lukemalla tekstiä yhä uudelleen niin, että osasin sen tarkasti ulkoa.” ”

– Eeva-Kaarina Volanen muistelmissaan[76]

Kaarlo (Matti Ranin) ja Vappu (Eeva-Kaarina Volanen) epookki­komediassa Katu­peilin takana.

Volasen elo­kuva­roolit jäivät määrällisesti verraten vähäisiksi, mutta laadullisesti ne olivat yleensä korkea­tasoisia. Volanen oli ennen kaikkea pää­roolien näyttelijä komediallisissa ja romanttisissa, usein menneisyyteen sijoittuvissa elo­kuvissa. Valko­kankaalla Volanen kanssa­näyttelijöineen seikkaili muun muassa 1790-luvun Turussa, 1860-luvun Kuore­vedellä ja 1890-luvun Helsingissä. Vaikka Volanen sai neljä Jussi-palkintoa, hän ei arvostanut elo­kuva­uraansa järin korkealle, eikä hän maininnut elo­kuva­roolejaan näyttelijä­matrikkeleissa.[77]

Suomen Filmi­teollisuuden ohjaaja Hannu Leminen ja tuottaja Toivo Särkkä olivat kiinnittäneet huomiota Eeva-Kaarina Volaseen jo Kotkassa, ja Romeon ja Julian myötä he lopulta vakuuttuivat tämän kyvyistä.[78] Volanen sai näyteltäväkseen pää­osan elo­kuvassa Synnin jäljet, joka sai ensi-iltansa elo­kuussa 1946. Teos kuuluu niin kutsuttuihin ”kuppa­elo­kuviin”, jotka varoittavat suku­puoli­taudeista. Volanen näytteli sairaan­hoitaja Tuula Heinoa vasta­näyttelijänään Tapio Rautavaara.[79]

Vuonna 1947 Volanen näytteli Rauli Tuomea vastaan kahdessa elo­kuvassa: Naiskohtaloita ja Suopursu kukkii. Molemmat ovat melo­draamoja. Volanen ja Tuomi näyttelivät yhdessä myös useissa teatteri­tuotannoissa, kuten Antigone.[80] Volasen ja Tuomen yhteis­työ päättyi viimeksi mainitun varhaiseen kuolemaan, sen sijaan Matti Raninin kanssa Volanen näytteli paitsi nuoruudessaan, myös kypsemmällä iällä.[81]

Heinä­kuussa 1948 valko­kankaille tuli romanttinen komedia Toukokuun taika, jonka juoni rakentuu ajalle tyypillisesti väärin­käsityksille ja luokka­eroille. Siinä Volanen näytteli hienosto­piireihin pääsevää nuorta mannekiinia Ekke Hämäläistä vastaan. Seuraavan vuoden helmi­kuussa sai ensi-iltansa komedia Ruma Elsa, jossa Volanen tulkitsi nimi­roolin. Rumaa Elsaa pidetään Volasen läpi­murto­elo­kuvana, sillä siinä hän sai laajentaa taiteellista rekisteriään aiemmista neitseellisen puhtoisista ”kiltin tytön” rooleista villin komediennen suuntaan.[82] Ruma Elsa oli Volasen ainoa elo­kuva­tehtävä jonka tiimoilta hän sai myös kielteistä katsoja­palautetta. Toisaalta myös tämä elo­kuva toi hänen posti­laatikkoonsa rutkasti enemmän myönteistä kuin kielteistä palautetta. Hänestä ei haluttu tehdä liian luotaan­työntävää edes Rumana Elsana, vaan haluttiin säilyttää illuusio ”salonki­kelpoisen sievästä” Eeva-Kaarinasta.[83]

Huhtikuussa 1949 Volasella oli sivuosa haltijattarena satu­elo­kuvassa Prinsessa Ruusunen. Marras­kuussa 1949 Volanen näytteli nais­pää­osan Serpin epookki­komediassa Katupeilin takana. Val­borg ”Vappu” Biörcken rooli oli hänelle tuttu jo teatteri­lavalta. Volanen piti Vapun osaa elo­kuva­rooleistaan mieluisimpana.[73] Mies­pää­osassa nähtiin Matti Ranin. Elokuva menestyi sekä taiteellisesti että kaupallisesti, ja kriitikot kiittivät Volasta tuttuun tapaan ”herkkyydestä, välittömyydestä ja eläytymisestä”.[84] Marras­kuussa 1950 sai ensi-iltansa niin ikään Serpin aiheeseen perustuva epookkikomedia Katarina kaunis leski, jossa Volanen näytteli keimailevan nimi­roolin; mies­pää­osassa oli Martti Katajisto. Elokuva yritti toistaa Katu­peilin menestyksen, mutta laihoin tuloksin: sitä pidettiin kaikkiaan pitkä­veteisempänä ja tyhjän­päiväisempänä.[85]

Vuonna 1951 Volasella oli keskeinen naisosa tosi­tapahtumiin perustuvassa historiallisessa draamassa Hallin Janne. Elo­kuvan yleisö­menestys jäi keskin­kertaiseksi, mutta kriitikot pitivät teoksesta kautta linjan. Loka­kuussa 1951 ensi­esityksensä sai puolestaan yltiö­romanttinen musiikki­elo­kuva Kesä­illan valssi pää­parinaan Eeva-Kaarina Volanen ja Leif Wager. Yleisö otti elo­kuvan omakseen, ja vuonna 1954 se sai jatko-osan Onnelliset, joka edeltäjänsä tapaan on täynnä Oskar Meri­kannon sävellyksiä.[86] Onnellisissa toista nais­pää­osaa näytteli ooppera­laulaja Maaria Eira.[87]

Episodi­elo­kuvat olivat muotia 1950-luvulla. Volanen näytteli kahdessa laji­tyypin teoksessa: Kolmiapila (1953) ja Kun on tunteet (1954). Edellisessä Volanen näytteli ainoan kerran samassa elo­kuvassa Tauno Palon kanssa. Kun on tunteet perustuu Maria Jotunin teoksiin; siinä Volasella on pieni rooli matami Röhelinin asiakkaana.[88] Palo ja Volanen näyttelivät teatterissa hyvin yhteen. Hannu Leminen kaavaili 1950-luvulla heidän suurta yhteis­elo­kuvaansa, romanttista rakkaus­tarinaa Syys­unelmia, mutta suunnitelma ei toteutunut.[89]

Volasen viimeinen valko­kangas­elo­kuva Musta rakkaus sai ensi-iltansa 5. huhti­kuuta 1957. Elo­kuva perustuu Väinö Linnan saman­nimiseen romaaniin, ja se on lajiltaan kolmiodraama. Volanen näytteli nais­pää­osan Marjatan, vastanäyttelijänään Jussi Jurkka.[90]

Televisio

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1960–1990-luvuilla Volanen näytteli muutamissa televisio­elo­kuvissa ja -näytelmissä. Hänen televisio­töistään huomattavimpia ovat kaksois­rooli teoksessa Magdaleena ja maailman lapset (1971) sekä Adelen rooli teoksessa Hänen olivat linnut (1976). Ritva Nuutisen ohjaama Hänen olivat linnut herätti runsaasti huomiota ja siitä tuli suomalaisen televisio­teatterin klassikko.[91]

Volanen lainasi äänensä Lumikille satu­animaation Lumikki ja seitsemän kääpiötä vuoden 1962 animaatio­elo­kuvassa.[92]

Vuonna 1981 Volanen näytteli Larin Paraskea liki kolmi­tuntisessa televisio­elo­kuvassa Sijan tiijän kussa synnyin. Teoksen ohjasi Sakari Puurunen. Runon­laulaja Paraske ja hänen elämänsä olivat kiehtoneet Volasta ja Puurusta jo pitkään.[93] Volasen jäähyväis­rooli oli dementoitunut vanhus Nelly Matti Ijäksen televisio­elo­kuvassa Pala valkoista marmoria (1998).[94] Nellyn avio­miestä Ossia tulkitsi Lasse Pöysti. Pala valkoista marmoria voitti Prix Italia -palkinnon.[95]

Radio

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eeva-Kaarina Volanen näytteli vuosina 1947–1978 lukuisissa radio­kuunnelmissa, jotka tekivät hänestä tunnetun Suomen syrjäisimpiä kyliä myöten. Erityisen aktiivisesti Volanen esiintyi radiossa vuosina 1947–1957. Suomalainen televisio­toiminta ei ollut vielä alkanut ja radio­teatteri oli elo­kuviakin suositumpaa. Hella Wuolijoki kirjoitti teoksensa Tyttö kuun­sillalta (1951) ennen kaikkea Volasta ajatellen, Volasen vasta­näyttelijänä kuunnelmassa oli Tauno Palo.[96] Valko­kankaalla vastaavia rooleja tulkitsivat Ansa Ikonen ja Joel Rinne.[97]

Kuunnelmien lisäksi Volanen esitti radiossa runoja. Hänen äänensä muistetaan esimerkiksi uuden­vuoden­öistä, jolloin hän luki Eino Leinon Hymyilevän Apollon.[98]

Volanen esiintyi muun muassa seuraavissa kuunnelmissa:[99]

  • Maurice Maeter­linck: Sokeat (1947)
  • Jean Anouilh: Antigone (1947)
  • Anton Tšehov: Lokki (1948)
  • William Shakespeare: Romeo ja Julia (1949)
  • Johann Wolfgang von Goethe: Faust (1949)
  • Henrik Ibsen: Nukkekoti (1949)
  • William Shakespeare: Othello (1950)
  • Anton Tšehov: Kirsikka­puisto (1950, 1955)
  • Anton Tšehov: Kolme sisarta (1951)
  • Aleksis Kivi: Lea (1952)
  • Friedrich von Schiller: Orleansin neitsyt (1953)
  • Leo Tolstoi: Ylös­nousemus (1954)
  • Molière: Don Juan (1960)
  • Eino Leino: Kalevala-sarja (1961)
  • Juha Manner­korpi: Ennen kuin me kaikki olemme hukkuneet (1970)
  • Marja-Liisa Vartio / Marjatta Lahtonen: Hänen olivat linnut (1975)

Opetustyö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Volanen oli taiteellisen työnsä ohella teatteri­pedagogi. Hän opetti taiteilija­professori­kautensa aikana Teatteri­koulussa. Hän oli pidetty opettaja, koska oli itse mukana koko ajan. Lisäksi hän suhtautui työhönsä siinä määrin vakavasti, ettei oppilaskaan voinut jäädä välin­pitämättömäksi.[100] Helsingin yliopiston teatteri­tieteen opiskelijoille Volanen opetti näytelmän analysointia.[101]

Valikoitu rooliluettelo

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
” ”Hänessä yhtyy huippu­tekniikka sisäiseen, voimakkaaseen tunteeseen.” ”

– Rauni Luoma Eeva-Kaarina Volasesta[102]

Eeva-Kaarina Volanen näytteli noin 130 teatteri­roolia.[19]

Shakespeare-tehtäviä
Tšehov-tehtäviä
Muita näyttämötehtäviä

Filmografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elokuvat
Vuosi Nimi Rooli Huomioita
1946 Synnin jäljet sairaan­hoitaja Tuula Heino
”Minä elän” tyttö kalliolla kreditoimaton
1947 Naiskohtaloita Anette Erling Parhaan naispääosan Jussi 1948
Suopursu kukkii kirjailija Annikki Kivi
1948 Toukokuun taika mannekiini Tuija Suvi
1949 Ruma Elsa Elsa Kassel, ”Santtu” Parhaan nais­pääosan Jussi 1949
Prinsessa Ruusunen Valotar
Katupeilin takana Valborg ”Vappu” Biörcke Parhaan nais­pääosan Jussi 1950
1950 Hallin Janne Leena Matildan­tytär
Katarina kaunis leski Katarina Thorwöst
1951 Kesäillan valssi Annina Grahn
1953 Kolmiapila Eeva, Olavin vaimo
1954 Kun on tunteet Röhelinin asiakas
Onnelliset Annina Alanko o.s. Grahn
1957 Musta rakkaus Marjatta Salmela
Televisioelokuvat
Vuosi Nimi Rooli
1965 Valkoinen kissa nainen
1967 Ihmisiä elämän pohjalla Nataša, Vasilisa Karpovnan sisar
Madame de... Madame de
1971 Magdaleena ja maailman lapset Magdaleena
1972 Ennen kuin me kaikki olemme hukkuneet Maija Salminen
1976 Hänen olivat linnut Adele
1979 Eikä lapsuus irtoa ihmisestä lausuja
1980 Tulipää tunnistamaton
1981 Sijan tiijän kussa synnyin Larin Paraske
1992 Surukin on rikkautta Helene Schjerfbeck
1993 Idan jengi Saara
1996 Onnenseitti
1998 Pala valkoista marmoria Nelly
Ääninäyttelijänä
Pääartikkeli: Ääninäyttelijäroolit ovat omassa luettelossaan.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Kajava, Jukka: Eeva-Kaarina Volanen (maksullinen muisto­kirjoitus) Helsingin Sanomat. 29.1.1999. Helsinki: Sanoma.
  • Koski­mies, Rafael: Suomen kansallis­teatteri 2: 1917–1950. Helsinki: Otava, 1972.
  • Nieminen, Reetta: Eeva-Kaarina Volanen: Tämä rooli. Espoo: Weilin+Göös, 1985. ISBN 951-35-3417-0
  • Martin, Timo & Niemi, Pertti & Tainio, Ilona (toim.): Suomen teatterit ja teatterin­tekijät: Yhteisö- ja henkilö­hakemisto, koottu suomalaisen teatterin 100-vuotis­juhla­vuonna. Helsinki: Tammi, 1974. ISBN 951-30-2505-5
  • Suutela, Hanna: ”Volanen, Eeva-Kaarina (1921–1999)”, Suomen kansallisbiografia, osa 10, s. 661–663. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-451-2 Teoksen verkkoversio.
  • Tainio, Ilona (toim.): Suomen teatterit ja teatterin­tekijät 1983. Helsinki: Tammi, 1983. ISBN 951-30-5727-5
  • Veistäjä, Verneri (toim.): Teatterin maailma 1965: Suomen teatterilaitos ja teatteri­väki. Helsinki: Tammi, 1965.
  • Vekkeli, Pirkko & Loiva­maa, Ismo: Unohtumaton Ansa Ikonen: 1913–1989. Helsinki: Minerva, 2009. ISBN 978-952-492-296-8
  • Vekkeli, Pirkko & Loiva­maa, Ismo: Lumoava Eeva-Kaarina Volanen. Helsinki: Minerva, 2013. ISBN 978-952-492-788-8

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Hietaniemi – 71 Ohjaaja. Arkistoitu 22.1.2021. Viitattu 18.1.2021.
  2. ↑ Jussi-voittajat kautta aikojen Jussit. Viitattu –.
  3. ↑ Taiteilijain­mäki V21A (PDF) Helsingin seura­kunta­yhtymä. Arkistoitu 14.7.2021. Viitattu 25.4.2015.
  4. ↑ a b Nieminen 1985, s. 11.
  5. ↑ Suomen teatterit ja teatterin­tekijät 1983, s. 480.
  6. ↑ Nieminen 1985, s. 15, 17.
  7. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 20, 21.
  8. ↑ Nieminen 1985, s. 18.
  9. ↑ Nieminen 1985, s. 19–21.
  10. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 22–25.
  11. ↑ Nieminen 1985, s. 23, 24.
  12. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 28.
  13. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 30, 31.
  14. ↑ Nieminen 1985, s. 26.
  15. ↑ Nieminen 1985, s. 33.
  16. ↑ Nieminen 1985, s. 34.
  17. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 36–39.
  18. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 96.
  19. ↑ a b Eeva-Kaarina Volanen Helsinki: Teatteri­museo. Arkistoitu 9.3.2017. Viitattu –.
  20. ↑ Nieminen 1985, s. 41.
  21. ↑ a b Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 53–55.
  22. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2009, s. 211.
  23. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 77.
  24. ↑ Nieminen 1985, s. 203.
  25. ↑ Nieminen 1985, s. 65.
  26. ↑ Suomen Kansallisteatteri 2, s. 507.
  27. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 92.
  28. ↑ Nieminen 1985, s. 76.
  29. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 93
  30. ↑ Nieminen 1985, s. 75.
  31. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 110.
  32. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 112.
  33. ↑ Nieminen 1985, s. 119.
  34. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 158, 159.
  35. ↑ a b Nieminen 1985, s. 122.
  36. ↑ Nieminen 1985, s. 125.
  37. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 166–168.
  38. ↑ Nieminen 1985, s. 129, 130.
  39. ↑ Nieminen 1985, s. 130.
  40. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 175.
  41. ↑ Nieminen 1985, s. 133.
  42. ↑ Nieminen 1985, s. 136, 137.
  43. ↑ Nieminen 1985, s. 138.
  44. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 181, 182.
  45. ↑ a b Nieminen 1985, s. 91.
  46. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 112, 113.
  47. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 182.
  48. ↑ Nieminen 1985, s. 152.
  49. ↑ Nieminen 1985, s. 147.
  50. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 191, 192.
  51. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 197.
  52. ↑ Nieminen 1985, s. 154, 155.
  53. ↑ Nieminen 1985, s. 157.
  54. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 184.
  55. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 201, 203, 204.
  56. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 205
  57. ↑ Nieminen 1985, s. 163.
  58. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 206–210.
  59. ↑ Nieminen 1985, s. 168.
  60. ↑ Nieminen 1985, s. 207.
  61. ↑ Nieminen 1985, s. 170–172.
  62. ↑ Nieminen 1985, s. 172, 173.
  63. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 218.
  64. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 233.
  65. ↑ Nieminen 1985, s. 195.
  66. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 235, 236.
  67. ↑ a b c Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 238–241.
  68. ↑ Bagh, Peter von: Sininen laulu, s. 322.
  69. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 241, 243.
  70. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 247–249.
  71. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 250, 258.
  72. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 252.
  73. ↑ a b Eeva-Kaarina Volanen Elonetissä.. Viitattu –.
  74. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 222.
  75. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 223.
  76. ↑ Topelius, Taneli: Suomi-elo­kuvan kiltti tyttö räväytti suku­puoli­taudeista kertovassa elo­kuvassa – rinnalla Tapio Rauta­vaara Ilta-Sanomat. 23.6.2016. Helsinki: Sanoma Media Finland Oy. Viitattu 24.5.2017.
  77. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 132, 210.
  78. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 55.
  79. ↑ Synnin jäljet Elonet.. Viitattu 9.10.2014.
  80. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 64.
  81. ↑ Haapanen, Irmeli: Onnellisena kohti sala­peräistä tuntematonta Turun Sanomat. 19.11.2004. Turku: TS-Yhtymä Oy. Arkistoitu 4.9.2021. Viitattu –.
  82. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 137.
  83. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 138.
  84. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 144.
  85. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 145.
  86. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 146.
  87. ↑ Onnelliset Elonet.. Viitattu 9.10.2014.
  88. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 147, 148.
  89. ↑ Nevalainen, Pertti: Kaikkien aikojen Tauno Palo, s. 114.
  90. ↑ Musta rakkaus Elonet.. Viitattu 9.10.2014.
  91. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 212.
  92. ↑ The Snow White Database KenNetti. Arkistoitu 24.3.2008. Viitattu 10.10.2014.
  93. ↑ Nieminen 1985, s. 187, 188.
  94. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 155, 156.
  95. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 258.
  96. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 128.
  97. ↑ Tyttö kuunsillalta Elonet.. Viitattu 10.10.2014.
  98. ↑ Vekkeli & Loiva­maa 2013, s. 226.
  99. ↑ Nieminen 1985, s. 209–215.
  100. ↑ Nieminen 1985, s. 186.
  101. ↑ Nieminen 1985, s. 187.
  102. ↑ Luoma, Rauni: Ilon ja murheen näyttämöllä, s. 216. (toim. Huovinen, Maarit) Helsinki: WSOY, 1986. ISBN 951-0-13829-0

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Eeva-Kaarina_Volanen&oldid=22739071”