Otto von Bismarck

Otto von Bismarck
Saksan valtakunnankansleri
21. maaliskuuta 1871 – 20. maaliskuuta 1890 Pohjois-Saksan liittokansleri: 1. heinäkuuta 1867 – 21. maaliskuuta 1871
Monarkki	Vilhelm I Fredrik III Vilhelm II
Varakansleri	Otto zu Stolberg-Wernigerode Karl Heinrich von Boetticher
Seuraaja	Leo von Caprivi
Preussin ulkoministeri
23. marraskuuta 1862 – 20. maaliskuuta 1890
Edeltäjä	Albrecht von Bernstorff
Seuraaja	Leo von Caprivi
Preussin pääministeri
23. syyskuuta 1862 – 20. maaliskuuta 1890
Monarkki	Vilhelm I Fredrik III Vilhelm II
Edeltäjä	Adolf zu Hohenlohe-Ingelfingen
Seuraaja	Albrecht von Roon (lyhyesti tammikuu–marraskuu 1873) Leo von Caprivi
Henkilötiedot
Syntynyt	1. huhtikuuta 1815 Schönhausen
Kuollut	30. heinäkuuta 1898 (83 vuotta) Friedrichsruh, Hampuri
Puoliso	Johanna von Puttkamer
Tiedot
Uskonto	luterilainen
Nimikirjoitus
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Otto Eduard Leopold von Bismarck (1. huhtikuuta 1815 Schönhausen – 30. heinäkuuta 1898 Friedrichsruh, Hampuri) oli saksalainen ruhtinas ja valtiomies, joka toimi Preussin pääministerinä vuosina 1862–1890, Pohjois-Saksan liittokanslerina vuosina 1867–1871 ja Saksan keisarikunnan ensimmäisenä valtakunnankanslerina vuosina 1871–1890. Saksan yhdistyminen vuonna 1871 tapahtui Bismarckin johdolla.

Bismarck syntyi Schönhausenissa, Elben rannalla. Hän oli junkkerin poika ja tunsi koko elämänsä vetoa maalaiselämään. Lapsena tuleva valtiomies ei antanut mitään merkkejä siitä, että hänestä tulisi mitään erikoista. Poika oli ylitunteellinen, vilkas ja erittäin laiska opiskelija. Äitinsä kanssa hänellä oli huonot välit, sillä äiti oli toivonut pojastaan akateemikkoa, mutta pojan koulumenestys ei luvannut hyvää. Ollessaan uransa huipulla Bismarck kertoi äitinsä olleen kylmä ihminen.^[1]

Koulussa Bismarck opiskeli ranskaa, jota oppi puhumaan hyvin ja hän innostui englanninkielisestä kirjallisuudesta, erityisesti lordi Byronista ja William Shakespearesta. Matematiikka ja luonnontieteet tuottivat hänelle suuria vaikeuksia.^[2]

Bismarck pääsi opiskelemaan ensiksi Göttingenin yliopistoon vuonna 1832, mikä oli tuolloin Saksan liberaalein yliopisto. Myöhemmin hän pääsi Berliinin yliopistoon. Opiskelu ei nuorta Bismarckia juuri kiinnostanut ja loppututkinto muodostui laihanlaiseksi ja opintovelat olivat suuret. Opiskelujen sijaan hän viihtyi opiskelijaelämässä ja muisteli myöhemmin että ”viihdyin vanhan ystäväni pullon kanssa”. Hän oli kuitenkin lukenut paljon opiskeluaikanaan, mutta lukemisto ei ollut liittynyt opintoihin.^{[3] [4]}

Opintojen jälkeen Bismarck sai paikan hallintovirkamiehenä Aachenista vuonna 1837. Virkaura loppui kuitenkin lyhyeen, sillä Bismarck ihastui englantilaiseen Isabella Lorraine-Smithiin. Bismarck oli käsityksessä, että olisi menossa kihloihin ja päätti jättää työnsä ja seurata ihastustaan Sveitsiin. Kihlauksesta ja avioliitosta ei tullut mitään. Marraskuussa vuonna 1838 Bismarck saapui työpaikalleen ja kertoi syyn poissaololleen. Hänelle ei oltu vihaisia, mutta katsottiin, että työsuhdetta ei voitu jatkaa. Bismarck päätti mennä vuodeksi armeijaan.^[3][5]

Asepalvelus keskeytyi, sillä Bismarckin äiti sairastui ja kuoli. Bismarck vapautettiin palvelusta ja hän myös irtisanoutui itse kaikesta valtion palveluksesta uudenvuoden päivänä vuonna 1839. Hän olisi vastedes maanviljelijä.^[5]

Kotiseudullaan Bismarck ikävystyi. Hän alkoi saada mainetta nuorten naisten viettelijänä, hän talloi naapureiden peltoja ratsastuksellaan ja oli päästänyt vihaisen ketun erään naisen huoneeseen. Asiat muuttuivat, kun hän tapasi Johanna von Puttkamerin, jonka kanssa ryhtyi kirjeenvaihtoon.^[6]

Johanna von Puttkamer ja Otto von Bismarck vihittiin vuonna 1847. Johanna-vaimo oli mukana pietistisessä herätysliikkeessä ja harrasti kirjallisuutta. Avioliitosta muodostui onnellinen. Perheeseen syntyi kolme lasta: tytär ja kaksi poikaa. Pian häiden jälkeen Bismarck nousi Preussin maapäivien jäseneksi.^[7]

Preussin kuninkaan Fredrik Vilhelm IV:n myönnyttyä vuoden 1848 vallankumouksen aikana parlamenttivaaleihin, perustuslakiin ja lehdistönvapauteen Bismarck valittiin vuoden 1849 vaaleissa parlamenttiin ja edustamaan Preussia Frankfurtin kansalliskokouksessa. Bismarck ymmärsi, miten merkittävälle paikalle oli päässyt. Kansalliskokous kokoontui Paavalinkirkossa ja Bismarck piti kokousta pelkkänä ”järjestäytyneenä anarkiana”, joka yritti tyrkyttää vihattavaa yleistä äänioikeutta koko Saksan alueelle. Paavalinkirkon kansalliskokouksessa Bismarck oli konservatiivisen junkkeriryhmittymän konservatiivisin jäsen, joka päättäväisesti puolusti säätynsä vanhoja etuoikeuksia. Kovin paljon ystäviä hän ei toiminnallaan saanut.^[8]

Frankfurtin kansalliskokouksessa Bismarck vakuuttui vähitellen Saksan kansakunnan yhdistymisen tärkeydestä. Tosin Preussista piti tehdä Saksan johtava suurvalta ja sitä ennen oli murskattava Saksan liitto, sillä se oli Itävallan ohjailema. Vaikka Preussista tulisi Saksan yhdistäjä se kuitenkaan ei johtaisi saksalaiskansallista liikettä, oli Bismarckin monimutkainen ajatusrakennelma.^[9]

Näkyvä toiminta kansalliskokouksessa ei aluksi auttanut Bismarckia mitenkään. Hänen maineensa oli hyvä Preussin kuninkaan mielestä, mutta virkaura polki paikallaan ja talousvaikeudet piinasivat. Hän joutui myymään osan maatilastaan ja vuoden 1850 lopulla hän ajatteli jo hakea ministerin paikkaa Anhaltin ruhtinaalta. Asioissa tapahtui käänne, kun Preussin kuningas nimitti hänet Preussin edustajaksi uuteen, Frankfurtissa kokoontuvaan Saksan liittoneuvostoon.^[10]

Monia ihmetytti, kuinka Bismarck, jolla oli maine takametsien arkkikonservatiivina oli saanut viran. Frankfurtissa vietetty aika oli Bismarckille erittäin opettavainen, sillä siellä hän oppi diplomatian alkeet. Hän osasi pian luoda yhteyksiä tärkeisiin henkilöihin ja oppi ymmärtämään myös uuden teollistumisesta hyötyneen porvariston näkemyksiä.^[11]

Frankfurtissa Bismarck tutustui upporikkaaseen Meyer Amschel Rotschildiin. Hän otti vastaan Rotschildin antamat taloudelliset neuvot ja hyötyi niistä. Poliittisesti hän hyötyi kaupungissa tuolloin oleskellesta Klemens von Metternichin tapaamisesta. Vanhus ja nuori kyky keskustelivat ihmiskunnan yleisestä tyhmyydestä, taloudesta ja ulkopolitiikasta. Tätä tapaamista ja keskusteluja pidetään Bismarckin tärkeimpänä oppituntina tulevalle valtiomiesuralle.^[12]

Bismarck nimitettiin vuonna 1859 maansa lähettilääksi Venäjälle. Nimitys ei ollut hänelle mitenkään mieluisa, sillä hän katsoi paremmin vastustavansa Itävaltaa kotimaassaan. Itse asiassa hän piti sitä nöyryytyksenä.^{[13] [14]}Samana vuonna puhkesi Ranskan ja Itävallan välille sota. Kotimaahansa hän lähetti toistuvasti kirjeitä, joissa korosti että Preussi ei saa sekaantua sotaan. Preussin piti hänen mukaansa toivoa Itävallan kärsivän mahdollisimman suuren tappion.^[9]

Iloa Bismarckille tuotti huomio, että Venäjän hallitsevat piirit inhosivat Itävaltaa. Bismarck solmi hyvät suhteet keisari Aleksanteri II:n kanssa. Muuten Bismarck piti lähettiläänä oloa tylsänä ja hyödyttömänä. Hän käytti aikaansa matkustelemalla ympäri Venäjää sekä metsästämällä.^[15]

Venäjältä lähettämissään kirjeissä Bismarck toteaa, että Preussin pitäisi harkita uudelleen suhteensa Saksan liittoon. Mitäpä jos ei olisikaan Preussin kuningaskuntaa, vaan Saksan kuningaskunta? Näissä kirjeissä esiintyy ensimmäistä kertaa ajatus Saksan yhdistymisestä Preussin avulla. Kukaan ei kuunnellut häntä. Hänen toiveistaan välittämättä Preussi lähetti kolme pataljoonaa Itävallan avuksi, mikä sai Ranskan lopettamaan Italiassa käymänsä sodan Itävaltaa vastaan. Nyt Bismarck turhautuneena sairastui ensimmäistä kertaa. Hän tuli myöhemmin kuuluisaksi siitä, että sairastui aina kun oli turhautunut tai pettynyt. Taustalla oli varmasti psykosomaattinen oireilu. Nyt hänellä oli vaivoinaan vahvat reumaattiset kivut ja hengitysvaikeudet.^[16]

Vuonna 1862 Bismarck nimitettiin lähettilääksi Pariisiin. Tässä tehtävässä hän ei viihtynyt yhtään paremmin, vaan odotti pääsevänsä pian joihinkin todellisiin tehtäviin. Saman vuoden elokuussa hän matkusti Biarritziin, missä rakastui 22-vuotiaaseen ruhtinatar Katharina Orloviin, joka oli Venäjän Belgian lähettilään vaimo. Säilynyt kirjeenvaihto kertoo heidän rantaelämästään, retkistään ja musiikkihetkistään. Bismarck poimi ruhtinattarelle oliivinoksan Avignonissa muistoksi itsestään. Pian tämän jälkeen hän sai sähkösanoman, jossa kerrottiin että kuningas haluaa tavata hänet.^[17][18]

Tapaamisen ja sen yhteydessä käydyn keskustelun tuloksena kuningas Vilhelm I nimitti Bismarckin Preussin pääministeriksi (Ministerpräsident) ja ulkoministeriksi vuonna 1862. Kuningas ei varmastikaan tiennyt, mitä seurauksia nimityksellä oli. Bismarck osasi huijata ja manipuloida kuningastaan ja ohjailla tämän kannattamaan ratkaisujaan. Kahdeksassa vuodessa Bismarck sai ajettua Itävallan pois Saksasta, tehnyt kuninkaasta keisarin yhdistämällä Saksan ja murskannut Napoleon III:n vallan.^[19]

Heti Bismarckin pääministerikauden aluksi käynnistyi poliittinen taistelu armeijan uudistamiseen käytettävistä rahoista. Bismarck halveksi syvästi maapäiville valittuja vastustajiaan. Hän kirjoitti ystävälleen että he ovat ”... harvinaisen lapsellisia ja kiihtyneitä poliitikkoja...”. Lopulta hän esitti uhkauksensa, että jos määrärahaa ei hyväksytä hän hallitsee ilman perustuslaillisesti hyväksyttyä budjettia.^[20] Kovalla politiikallaan hän saavutti junkkeriluokan kannatuksen, mutta virkamiehistö, yliopiston opettajat, lääkärit ja juristit olivat hänen vastustajiaan. Kuuluisimpia ja äänekkäimpiä vastustajia oli Theodor Mommsen, historian professori ja myöhempi Nobelin palkinnon saaja.^[21]

Vuonna 1863 pidettiin Preussin maapäivien vaalit. Bismarck kutsui tapahtumaa ”vaalihuiputukseksi”. Hän julisti, että oppositioita äänestäneet virkamiehet syyllistyvät virkavirheeseen. Jos virkamies allekirjoitti opposition julistuksen, hänet erotettiin. Kaikkiaan erotettiin arviolta tuhat henkilöä. Mommseniin ei uskallettu kajota. Samana vuonna astui voimaan myös lehdistösensuuri ja poliisi valvoi lehtien toimituksia. Jopa kruununprinssi protestoi tätä toimenpidettä.^[22]

Bismarckin seuraava sisäpoliittinen liike oli yllättävä. Hän otti yhteyttä yhteen Saksan työväenliikkeen johtajista, Ferdinand Lassalleen. Bismarckin päätavoitteena oli liberaalin edistyspuolueen murskaaminen. Tavoitteen saavuttamiseksi hän ajatteli julistavansa yleisen äänioikeuden. Lassalle kannatti ajatusta, sillä työläiset äänestäisivät liberaalit porvarit ulos maapäiviltä. Toisin kuin liberaalit, olivat työväenliikkeen johtohenkilöt vaatineet yleistä äänioikeutta.^[23] Bismarck piti Lassallea miellyttävänä keskustelijana, joskin moitti tämän maailmankuvaa utopistiseksi. Lassalle taas puolestaan lumoutui Bismarckista.^{[24] [25]}

Vuonna 1863 puhkesi Puolassa kapina Venäjää vastaan. Preussin hovissa tunnettiin sympatiaa kapinoivia puolalaisia kohtaan, mutta Bismarck oli päättänyt toisin. Tuumiessaan Preussin joskus tarvitsevan Venäjän taustatukea, hän lähetti Venäjälle lähettilääksi äärikonservatiivisen von Alvensleben, joka solmi heti sopimuksen Venäjän kanssa. Sopimuksen mukaan Preussin armeija tarvittaessa tukisi Venäjää kansannousun tukahduttamisessa. Uutinen sopimuksesta oli tyrmistyttävä paitsi Preussin hoville, myös kansalle. Bismarck pysyi kannassaan että sopimus palvelisi vain Preussin etua.^[26]

Bismarckilla ei ollut mitään Puolan kansaa vastaan, hän ei halunnut sen syntyvän uudelleen valtiona, sillä se olisi aiheuttanut Preussin hajoamisen. Preussi oli ollut 1700-luvulla mukana Puolan jaossa. Bismarck osasi puolaa ja määräsi myös kruununprinssiä opettelemaan kielen ja piti puolalaisista maanviljelijöistä. Puolalaista aatelistoa hän sen sijaan pelkäsi ja piti heitä vallankumouksellisina.^[27]

Bismarck pystyi yhdistämään Saksan valtiot aloittamalla menestyksekkäitä sotia. Ensimmäinen oli sota Itävallan kanssa Tanskaa vastaan Schleswig-Holsteinin valloittamiseksi. Tanskan kuningas Fredrik VII kuoli vuonna 1863. Tanskan kuningas oli ollut jo neljäsataa vuotta Schleswig-Holsteinin herttua. Tanskan kuninkaaksi nousi Glücksburgin herttua, joka otti hallitsijanimen Kristian IX ja asian piti olla selvä myös Schleswig-Holsteinin osalta.^[28][29]

Yllättäen Augustenborgin herttua Fredrik vaati herttuakuntaa itselleen. Lisäksi löydettiin toinenkin syy puuttua asioihin. Fredrik VII oli laatinut perustuslain, joka koski sekä Tanskaa että Schleswigiä. Tanska halusi luopua Holsteinista ja liittää Schleswigin kiinteästi itseensä. Asia nosti suuren kohun Saksan liiton liittopäivillä Frankfurtissa. Se tuomitsi Tanskan ja ryhtyi tukemaan Augustenborgin herttuaa. Bismarck näki tilaisuuden tulleen. Häntä ei kiinnostanut ruhtinaskuntien kohtalot Tanskan alaisuudessa vaan halusi liittää ne Preussiin. Augustenborgin herttuaan hän suhtautui kylmästi.^[30]

Bismarck julisti Tanskan syyllistyneen törkeään oikeuksien polkemiseen ja sai Itävallan puolelleen. Saksan liitto antoi maille valtuudet vallata herttuakunnan. Ne esittivät Tanskalle uhkavaatimuksen 16. tammikuuta 1864. Kahden vuorokauden kuluttua alkoi sota, jossa Tanska murskattiin ja koko Jyllanti miehitettiin. Dybbølin taistelussa Tanskan armeijan 10 000 miehestä kaatui 4800 miestä. Tanska teki Wienissä 30. lokakuuta 1864 pakkorauhan, jossa menetti Schleswig-Holsteinin Preussille ja Itävallalle.^[31]

Bismarck ei juurikaan piitannut Schleswig-Holsteinin hallinnasta tehdystä sopimuksesta. Hän sanoi 28. helmikuuta 1866, että asioiden kehitys tekee välttämättömäksi sotilaallisen välienselvittelyn Itävallan kanssa. Pitäisi neuvotella liitosta Italian kanssa ja Napoleon III:lta pyydettävä takuut että tämä konfliktin syttyessä ei hyökkää Preussiin. Italiaa houkuteltiin että se saa Itävallan kärsittyä tappion Venetsian hallintaansa. Napoleon III:ta lähestyttiin, mutta tämä ei osannut vastata mitään.^[32]

Seuraavaksi Bismarck esitti Saksan liittopäiville uuden yllättävän ehdotuksen. Ehdotuksen mukaan Saksan liitto tuli uudistaa ja koolle oli kutsuttava saksalainen parlamentti, jonka edustajat valitaan yleisellä äänioikeudella. Bismarck olikin äkkiä demokraattis-kansallisen ohjelman esitaistelija.^[33]

Samaan aikaan Bismarck esitti Itävallalle, että Preussilla oli tiettyjä ”erityisiä etuja” Schleswig-Holsteinissa. Itävalta tinkasi mitä ne ovat, ja Bismarck vastasi että ruhtinaskunnan armeija ja laivasto liitetään Preussin sotavoimiin, rannikkolinnakkeet annetaan Preussille ja se liitetään Pohjois-Saksan tulliliittoon. Bismarck kehui ulkomaisille diplomaateille, että ”erityiset edut” aiheuttavat sekaannusta ja tilanne johtamaan todennäköisesti sotaan. Toukokuussa 1866 Bismarck ilmoitti, että jollei hänen uudistusohjelmaansa suostuta, olisi Preussin pakko ryhtyä toisiin toimenpiteisiin. Itävalta tultaisiin sulkemaan liiton ulkopuolelle, minkä jälkeen liitto uudistettaisiin. Itävalta vaati Saksan liiton joukkojen liikekannallepanoa Preussia vastaan, mikä tapahtui 21. kesäkuuta 1866.^[34][29]

Vuonna 1866 Itävalta julisti Preussille sodan Schleswig-Holsteinin hallinnasta ja Saksan liiton uudistamisesta syntyneen riidan päätteeksi. Preussin menestys Königgrätzin taistelussa 3. heinäkuuta oli murskaava. Taistelu Saksan herruudesta oli nyt ohi. Preussin kuningas ja kenraalit olisivat vielä halunneet jatkaa sotaa hyökkäämällä aina Wieniin saakka. Itävallalta piti irrottaa alueita ja liittää ne Preussiin. Bismarck totesi että Itävaltaa ei saa murskata eikä nöyryyttää. Kun hänen sanomansa ei mennyt perille, hän uhkasi erota virastaan. Tämän jälkeen hän sai myöhemmin kuuluisuutta saavuttaneen itkukohtauksensa. Bismarckin tahto voitti ja alustava rauhansopimus allekirjoitettiin 26. kesäkuuta 1866.^[35]

Sodan aikana Bismarck yritettiin murhata. Murhaa yritti saksalainen radikaali Ferdinand Cohen-Blind joka ampui kohti Bismarckia viisi laukausta. Onnekseen kansleri selvisi pelkillä pintanaarmuilla.^[36]

Ennen sotaa oli pitänyt saada selville Baijerin kanta Itävallan ja Preussin sotaan. Baijeri epäilytti, sillä se oli katolilainen kuten Itävaltakin. Baijerista ei ollut uhaksi, sillä sen ulkopolitiikkana oli jo pitkään ollut peluuttaa Preussi ja Itävalta toisiaan vastaan ja tulla sitten voittajan puolelle. Baijerissa oli tuolloin meneillään johtajuuskriisi. Maan kuningas, Ludvig II eli mielikuvitusmaailmassaan, johon kuuluivat Richard Wagnerin oopperat ja linnojen rakennuttaminen.^[37]

Saksan liitto purkautui, mutta Preussi liitti itseensä Schleswig-Holsteinin, Hannoverin, Hessen-Kasselin, Nassaun ja Frankfurtin. Seuraavana vuonna perustettu 22 valtion Pohjois-Saksan liitto oli nyt kokonaan Preussin hallitsema ja Etelä-Saksan valtiot olivat sen hallinnassa tulliliiton kautta. Preussi ei vaatinut lopullisessa rauhansopimuksessa Itävallan alueita, joten maiden suhteet pysyivät läheisinä. Bismarck nimitettiin Pohjois-Saksan liiton liittokansleriksi. Liittoneuvostolla oli yksikamarinen eduskunta, jonka jäsenet valittiin yleisellä äänioikeudella.^[38]

Konservatiivisella sisäpolitiikallaan ja käymillään sodilla Bismarck ei saavuttanut kansansuosiota. Siihen, että oli epäsuosittu, hän suhtautui varsin rauhallisesti. Ranskalaiselle toimittajalle hän totesi vuonna 1866, että ”Tiedän, että voin iloita yhtä vähäisestä kansansuosiosta Ranskassa kuin Saksassakin.”^[39]

Ranskan diplomatia toimi uudessa tilanteessa taitamattomasti. Sen lähettiläs esitti Berliinissä, että uudessa tilanteessa Ranska saisi vuoden 1814 rajat. Mainzin kaupunki tulisi luovuttaa Ranskalle. Bismarck torjui vaatimukset heti. Hän totesi että Saksa joutuisi käymistilaan, jos edes yksikin saksalainen kylä luovutettaisiin. Asia kaivettiin myöhemmin esiin kun maat olivat joutumassa sotaan.^[40]

Näinä vuosina Bismarck alkoi tuntea terveytensä heikentyneen. Saksalais-amerikkalaiselle Karl Schurzille hän totesi vuonna 1868, että ”En voi enää syödä, en juoda, en nauraa, en polttaa, en tehdä työtä.” Bismarck puhui Schurzille, että sota Ranskaa vastaan tulee olemaan väistämätön. Bismarckin mukaan Napoleon III tietää menettäneensä liikaa arvovallastaan. Ranskan hallitsija aikookin viedä armeijansa sotaan heti kun katsoo sen olevan mahdollista. Bismarck arveli sodan puhkeavan kahden vuoden kuluessa, johtavan Saksan voittoon ja täydelliseen yhdistymiseen ja todennäköisesti Napoleonin kukistumiseen.^[41]

Pääartikkeli: Saksan–Ranskan sota

Espanjassa syöstiin vuonna 1868 vallasta epäsuosittu kuningatar Isabella II. Espanjan hallitus päätyi tarjoamaan kuninkuutta Preussin kuningassukuun kuuluneelle prinssi Leopold von Hohenzollernille. Ranska pelkäsi nyt joutuvansa kahden vihamielisen valtion saartamaksi. Ranskan taitamattoman diplomatian ja Bismarckin juonittelujen vuoksi valtioiden välit kärjistyivät sodan partaalle. Koska Ranska oli vuonna 1866 esittänyt sen itärajan muuttamista vuoden 1814 tilannetta vastaavaksi, myös Baijeri ja muut Etelä-Saksan valtiot pitivät sitä uhkana itselleen.^[42]

Ranska julisti sodan 19. heinäkuuta 1870 ja Saksan eteläiset valtiot liittyivät Pohjois-Saksan liittoon nähtyään Ranskan hyökkääjänä. Ranska kärsi nöyryyttävän tappion Preussille, Napoleon III otettiin vangiksi 100 000 miehensä kanssa Sedanissa 2. syyskuuta ja kaksi päivää myöhemmin vallankumous Pariisissa päätti Ranskan toisen keisarikunnan.

Bismarck kohtasi tappion kärsineen Napoleon III:n lähellä Donchérytä. Hän kohteli kukistunutta keisaria erittäin kunnioittavasti, laskeutui alas ratsailta ja paljasti päänsä. Seuraavina päivinä hän toimi Napoleon III:n yhdistettynä vanginvartijana sekä seuramiehenä. Aluksi oli epäselvää, koskiko antautuminen vain keisaria, vai koko armeijaa. Keisari totesi, että hänellä ei ole valtuuksia enää neuvotella, vaan hallituksella, joka istui Pariisissa ja jota johti keisarinna Eugénie.^[43][44]

Sodan loppuvaiheessa Bismarck ajautui riitoihin kenraalien kanssa ja Helmuth von Moltken kanssa hän kävi suoranaista valtataistelua. Riidat alkoivat, kun kenraalit olivat sitä mieltä, että siviilinä Bismarckin ei kuuluisi olla mukana Napoleon III:n antautumistilaisuudessa. Heidän väliinsä jäi Vilhelm I, joka neuvottomana ja päättämättömänä halusi lopettaa sekä sodan että valtataistelun. Monien kenraalien mielestä Bismarck olisi käytöksensä vuoksi pitänyt ”toimittaa hullujenhuoneeseen”.^[45][46]

Preussin kuningas Vilhelm I kruunattiin keisariksi Versailles’n palatsin peilisalissa 18. tammikuuta 1871. Sota päättyi kymmenen päivää myöhemmin aselepoon. Omiensa kanssa katkerasti riidellyt Bismarck kohteli rauhanneuvotteluissa Ranskan uutta johtajaa Adolphe Thiersiä kunnioittavasti, todeten että tämä oli ainoa mies, joka oli älyllisesti hänen tasollaan. Sen sijaan rauhanehdot eivät olleet Ranskaa imartelevia: Elsass ja Lothringen tuli luovuttaa Saksalle ja lisäksi maksaa tuntuva rahallinen korvaus.^[47] Myöhemmin Bismarck ymmärsi, että Elsassin ja Lothringenin liittäminen Saksaan oli virhe. Ranska ei antaisi maakuntiensa menetystä anteeksi ja pyrkisi saamaan hyvityksen.^[48]

Baijeri saatiin liittymään Saksan keisarikuntaan rahalla. Ludvig II oli tuhonnut maan valtiontalouden linnojen rakentelulla ja mielikuvitusmaailmassa elämisellään, joten Bismarck lupasi heti 3 000 000 guldenia, jos maan armeija asetetaan liikekannalle. Versailles’n peilisalissa juoniteltiin lisää; Baijerin kuninkaan setä Luitpold ja kreivi Max von Holnstein kertoivat, että jos kuningas saa vuodessa 100 000 taaleria ja von Holnstein siitä kymmenesosan, asia olisi selvä. Keisariksi korotettu Preussin kuningas Vilhelm pidettiin täysin tietämättömänä tästä juonittelusta.^[49]

Yleisestikin läpi koko pääministeriysaikansa Bismarck oli taivutellut ja manipuloinut kuningastaan miten halusi. Vilhelm I käyttäytyi aina hyvin, mutta hän oli osoittanut useissa tilanteissa olevansa heikko hallitsija. Vuonna 1848 hän jätti perheensä keskelle vallankumousta ja siirtyi itse Isoon-Britanniaan. Näitä heikkouden osoituksia osasi Bismarck käyttää hyväkseen. Kuningas ei koskaan vihoitellut tai ilmaissut suuttumustaan kanslerilleen. Vuonna 1880, vanhuksena hän valitteli moraalisen ryhtinsä hajonneen, kun Bismarck laittoi hänet hylkäämään läheiset suhteet Venäjään ja liittoutumaan Itävallan kanssa.^[50]

Saksa oli yhdistynyt keisarikunnaksi Itävaltaa lukuun ottamatta. Palkkioksi Saksan yhdistämisestä Bismarck korotettiin ruhtinassäätyyn.^[51]

Kansallissankarina Bismarck nimitettiin ensimmäiseksi valtakunnankansleriksi (Reichskanzler). Ulkopolitiikka keskittyi tämän jälkeen rauhan ylläpitämiseen, Saksan piti todistaa, että se ei ole muille vaaraksi.^[52]

Pian yhdistymisen jälkeen alkoi Saksan talous ylikuumentua. Teollisuutta syntyi vauhdilla ja pankit harjoittivat spekulatiivista rahapolitiikkaa korkealla riskillä. Vauhtia talouskeinotteluun antoivat Ranskan etuajassa maksamat sotakorvaukset. Mukana oli myös henkilöitä valtakunnan johtoportaasta. Bismarck näki tilanteen vaarallisuuden liian myöhään. Hän ei kuunnellut liberaalipoliitikon ja pankinjohtaja Ludvig Bambergerin ohjeita, että Ranskan maksamia korvausrahoja ei saa laittaa ylikuumenneeseen talouteen, vaan ne pitää säästää. Wienin pörssi romahti toukokuussa 1873 ja se vaikutti myös Saksaan.^[53]

Pörssin romahdus ja sitä seuranneet skandaalinkäryiset paljastukset päättivät monen ministerin uran. Bismarck oli ollut myös jossain määrin mukana keinotteluissa, mutta häneen ei yhdistetty mitään tuomittavaa. Osa hänen liittolaisistaan joutui puille paljaille, mutta hän ei uskaltanut julkisesti puolustaa heitä ettei vain tulisi yhdistetyksi skandaaleihin. Saksan talous sai nyt pahan takaiskun ja Ranska käytti tilaisuuden hyväkseen investoimalla armeijaan.^[54]

Valtansa huipulla oleva Bismarck käyttäytyi usein muita ihmisiä kohtaan hyvinkin sietämättömästi. Keisari Vilhelm I huokaisi usein että ei ole helppoa olla keisarina tuollaisen kanslerin alaisuudessa. Bismarck riiteli usein keisarinnan ja tämän miniän kanssa ja nimitteli näitä avoimesti ”häijyiksi naisiksi”. Jos näytti siltä, että valtakunnankansleri ei saa tahtoaan läpi, hän vetäytyi maatilalleen ja uhkasi erolla. Yöt hän vietti ajatellen, mitä ihmiset sanoisivat hänestä ja miettiminen sai hänet raivoihinsa. Seuraavaksi hänestä tuli hyvin sentimentaalinen: hän itki ja sääli itseään, että kukaan ei rakasta häntä. Käyttäytymällä näin hän onnistui saamaan tahtonsa läpi. Venäläinen diplomaatti totesi, että epävakaa valtakunnankansleri on uhka Euroopalle.^[55]

Katolisen keskustapuolueen osallistuminen politiikkaan aiheutti Bismarckille huolta. Hänen vuonna 1872 alkanut Kulturkampfinsa, eli katolisten vaikutusvallan vähentäminen, epäonnistui suurimmalta osin. Kulturkampf oli yhteydessä samaan aikaan Ranskassa, Italiassa ja Sveitsissä käytyyn vastaavaan kamppailuun. Sen kärki oli suunnattu vuonna 1870 hyväksyttyä paavin erehtymättömyyttä uskonnollisissa asioissa koskevaan dogmiin. Bismarck hyökkäsi rajusti katolisia arvoja puolustanutta keskustapuoluetta vastaan julistamalla sen johtajan valtakunnan viholliseksi. Saksan kirkollisministeri Adalbert Falk julisti, että valtio hoitaisi tästä lähtien sekä koulujen uskonnon opetuksen että pappiskoulutuksen. Ainoastaan sairaanhoidolle omistautuneet munkkikunnat sallittaisiin. Kulturkampfilla oli myös ulkopoliittisia ulottuvuuksia. Bismarck järkeili, että hyökkäys katolista kirkkoa vastaan aiheuttaisi epävakautta katolilaisissa naapurimaissa Belgiassa ja Ranskassa. Tässä ei kuitenkaan onnistuttu.^[56][57]

Kirkonmiehiä vangittiin ja seurakunnat jäivät vaille hoitoa. Väkivaltainen kampanja ei tuottanut tuloksia ja siitä luovuttiin vähin äänin vuonna 1874. Bismarck vieritti kaiken vastuun Falkin niskoille, vaikka tämä oli toiminut kokonaan valtakunnankanslerin valtuuttamana. Samana vuonna Bismarck joutui murhayrityksen kohteeksi. Nuori katolilainen kulkumies ampui häntä oikeaan käteen. Haava oli niin mitätön, että heti ampumisen jälkeen Bismarck tervehti huolestunutta väkijoukkoa nostamalla oikean kätensä. Tapauksesta otettiin irti kaikki mahdollinen poliittinen hyöty. Hän väitti, että keskustapuolue oli innostanut kannattajaansa murhayritykseen.^[58][59]

Balkanin kriisi alkoi vuonna 1875 ja kärjistyi sodaksi, johon myös Euroopan suurvallat sekaantuivat. Bismarck piti Saksan uuden sodan ulkopuolella ja kun oltiin kypsiä rauhaan vuonna 1878 Berliini toimi neuvottelukaupunkina. Vastahakoinen Bismarck nimitettiin neuvottelujen puheenjohtajaksi. Hän tähdensi, että Saksa ei tule toimimaan erotuomarina, vaan rehellisenä välittäjänä. Suurvalloilla oli eturistiriitoja ja Bismarck tiesi, että neuvottelut eivät ole helppoja. Tehtävä ei häntä juurikaan kiinnostanut ja hän halusi siitä eroon mahdollisimman pian. Heti tilaisuuden tullen hän löi nuijan pöytään ja julisti neuvottelut päättyneiksi.^[60]

Ulkopolitiikassaan Bismarck pyrki siihen, että mahdollisimman moni valtio liittoutuisi Saksan kanssa. Hän tähdensi, että Saksa ei saa joutua tilanteeseen, missä se on vihamielisten valtioiden saartama. Vuonna 1872 järjestettiin kolmen keisarin kohtaaminen. Vilhelm I, Itävalta-Unkarin Frans Joosef I ja Venäjän Aleksanteri II näyttäytyivät yhdessä ja totesivat puolustavansa legitismiä ajan radikaaleja suuntauksia vastaan. Liitto kariutui Venäjän ja Itävallan eturistiriitaan Balkanilla. ^[61][62]

Läheisimmäksi välit muodostuivat Itävallan kanssa ja maat solmivat puolustusliiton vuonna 1879. Välit Venäjään alkoivat viiletä. Osasyynä tähän oli, että uusi keisari Aleksanteri III ei pitänyt saksalaisista. Venäjän tilanne aiheutti Bismarckissa muutenkin huolta; koska Aleksanteri II oli kuollut attentaatin uhrina, oliko Venäjä nyt vallankumouksen partaalla? Jos Venäjä ajautuu sekasortoon, mitä puolalaiset tekevät, leviääkö kaaos myös Saksaan?^[63][64]

Ranskan kanssa yritettiin lähentyä vuonna 1879 presidentti MacMahonin poistuttua näyttämöltä. Yritys epäonnistui, sillä Ranskan uutta päämiestä Jules Ferryä kiinnosti enemmän uusien siirtomaiden hankkiminen kuin suhteet Saksaan. Ranskan lähettiläälle Bismarck korosti, että Saksa yrittää kaikkensa, että Sedanin taistelun muistot häviävät ranskalaisten mielistä. Ranskassa uusi radikaali, Georges Clemenceau, aloitti tähän aikaan agitaationsa Saksaa vastaan: hänen mukaansa Sedanin taistelua ei saanut unohtaa. ^[65]

Vuonna 1882 hän sai aikaan kolmiliiton Italian, Itävallan ja Saksan välille. Samoihin aikoihin yritettiin solmia liittosuhdetta myös Ison-Britannian kanssa. Siirtomaiden hankkimiseen Bismarck suhtautui aluksi torjuvasti, sillä hän katsoi sen johtavan huonoihin väleihin Ison-Britannian kanssa. 1880-luvun puolivälissä hänen kantansa alkoi muuttua.^[66][67]

Teollistuminen oli luonut myös Saksaan heikoissa oloissa elävän työväenluokan. Sosiaalidemokraatit pyrkivät parantamaan heidän asemaansa, mutta vallassa olijat pitivät sitä uhkana. Saksan sosiaalidemokraattinen puolue oli perustettu vuonna 1869 ja sen kannatus oli noussut tasaisesti vuodesta 1871.^[68]

Toukokuun 11. päivänä vuonna 1878 peltisepänkisälli Max Hödel yritti murhata avovaunuissa ajavan keisarin. Keisari selvisi vammoitta. Kesäkuun 2. päivä samana vuonna tohtori Karl Nobling ampui keisaria, joka haavoittui. Poliisitutkinnassa kävi ilmi, että mikään ei yhdistänyt miehiä sosiaalidemokraatteihin. Bismarck sai kuitenkin tästä tekosyyn esittää poikkeuslain sosiaalidemokraatteja vastaan, minkä valtiopäivät hylkäsivät. Keskusteluissa valtiopäivillä Helmuth von Moltke jopa esitti, että köyhyys ja kurjuus ovat osa Jumalan järjestystä johon ei saa puuttua.^[69]

Koska laki ei mennyt läpi, Bismarck päätti hajottaa parlamentin. Toimenpiteen varsinaisena kohteena eivät olleet sosiaalidemokraatit, vaan kansallisliberaalit, joiden toiminta oli Bismarckin mukaan tehnyt mahdottomaksi iäkkään keisarin suojelun. Uudet vaalit olivatkin massiivinen tappio kansallisliberaaleille. Bismarck sai nyt vapaat kädet koville otteilleen. Vuoden 1878 laki kielsi sosiaalidemokraattisen puolueen, riisti sen jäseniltä muut kansalaisoikeudet paitsi äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden. Lain nojalla vangittiin 1 500 henkilöä, 800 henkilöä karkotettiin kotipaikkakunnaltaan ja 1400 kirjoitusta takavarikoitiin. Puheessaan Bismarck totesi, että puolueet ovat hänelle yhdentekeviä: joka seuraa häntä on ystävä, joka kulkee omia teitään, on vihollinen.^[70]

Taistelu sosiaalidemokraatteja vastaan oli lopulta hyödytön. Liike kasvoi vuosi vuodelta ja kansa piti sen vangittuja jäseniä marttyyreina. Samaan aikaan kun virkavalta vainosi sosiaalidemokraatteja, runnoi valtakunnankansleri valtiopäivillä läpi merkittäviä uudistuksia. Luotiin vanhuuseläke sekä tapaturma-, työkyvyttömyys- sekä sairausvakuutuslait. Saksan sosiaalilainsäädäntöä pidettiin esikuvallisena kaikkialla.^{[71] [72]} Bismarckin sosiaalilainsäädäntö tapaturmavakuutuksineen alensi saksalaisten kuolleisuuslukuja.^[73]

Sosiaalilainsäädännöllä Bismarck mahdollisti sen, että työväenluokka alkoi tuntea sympatiaa valtiovaltaa kohtaan. Työväenluokasta saatiin näin liittolaisia taistellessa liberalismia ja sosialismia vastaan. Rauhalliset olot tuotantolaitoksissa varmistaisivat myös talouskasvun.^[72]

Vuonna 1879 Bismarck teki sovinnon keskustan kanssa ja alkoi kehittää uutta talouspolitiikkaa. Vapaakauppa hylättiin ja laadittiin joukko suojatulleja. Suurteollisuutta ja pankkitoimintaa kehitettiin. Uusi talouspolitiikka hyödytti junkkereita sekä suurporvaristoa. Vallinneessa tilanteessa etenkin maatalous tarvitsi suojatulleja. Amerikasta ja Venäjältä tulvi halpaa viljaa Saksaan. Sosialistit vastustivat uusia tulleja sillä he katsoivat sen kasvattavan työläisen ruokamenoja.^[74][75]

Valtakunnankanslerin terveydentila oli 1880-luvun alkuvuosina muuttunut heikoksi. Häntä vaivasivat jatkuvat jalkakivut, joiden takia hän liikkui huonosti. Muuan hänen harvoista ystävistään epäili Bismarckin kärsineen lievän halvauksen, sillä aika ajoin hänen puheestaan oli vaikeata saada selvää. Bismarck syytti huonosta kunnostaan keisari Vilhelm ensimmäistä, joka mukamas kohteli häntä huonosti.^[76]

Bismarckin läheiset näkivät asiat toisin. Valtakunnankanslerin henkinen tasapainottomuus ja kivut johtuivat hänen elintavoistaan. Hän mässäili ja joi kohtuuttomasti ja poltti jatkuvasti tupakkaa. Hänen mielestään ainoa huvi elämässä oli syöminen ja juominen. Myös unirytmi oli mennyt sekaisin; Bismarck valvoi aamulla seitsemään ja meni sitten nukkumaan heräten kello 14. Terveydentila vaikutti myös politiikkaan, ollessaan kivuliaimmillaan hän hyökkäsi vastustajiaan kohtaan armottomimmin ja teki nopeita päätöksiä.^[76][77]

Ongelmana oli, että kukaan ei uskaltanut ehdottaa kiukkuiselle kanslerille elämäntapojen muutosta. Tarvittiin kovapintainen lääkäri, tohtori Schweninger, esittämään asioiden todellinen laita. Schweninger sanoi Bismarckille, että tämä elää vain puoli vuotta, jos tämä ei syö kohtuullisesti ja lopeta alkoholin käyttöä. Lisäksi oli aloitettava säännöllinen ulkoilu. Bismarck uskoi lääkäriään, teki mitä käskettiin ja hänen terveytensä koheni huomattavasti. Kiitollinen valtakunnankansleri runnoi Schweningerin Berliinin yliopiston lääketieteen professoriksi, vaikka koko tiedekunta vastusti siveellisyysrikoksesta tuomitun lääkärin nimitystä.^[76]

Keisari Vilhelm I kuoli 90-vuotiaana maaliskuun 9. päivänä vuonna 1888. Hänen poikansa Fredrik III nousi valtaistuimelle. Uusi keisari oli valtaistuimelle noustessaan kuolemansairas, hänellä oli kurkunpään syöpä. Hän kuoli kolmen kuukauden kuluttua, 15. kesäkuuta 1888. Valtaistuimelle nousi seuraavaksi hänen poikansa, Vilhelm II.^[78]

Fredrik III oli suunnitellut tekevänsä paljon humaaneja ja liberaaleja uudistuksia, joita Bismarck avoimesti halveksi. Uusi keisari halusi tehdä lopun siitä, mitä yksityisesti kutsui ”hirmuvallaksi, jota tehtiin vanhan keisariparan nimissä”. Vilhelm II:ta Bismarck kutsui ”hyvin miellyttäväksi nuoreksi mieheksi”, sillä tämä kohteli valtakunnankansleria aina kunnioittavasti.^[79]

Näihin aikoihin Bismarck oli päättänyt pysyä valtakunnankanslerina kuolemaansa asti. Valtiopäiville hän oli luonut niin kutsutun kartellin eli liiton häntä tukevista puolueista. Ulkoministeriön valtiosihteeriksi hän oli asettanut poikansa Herbertin, ainoan miehen, johon todella luotti.^[80]

Vaikka Herbert oli ainoita henkilöitä, joita Otto von Bismarck rakasti, oli isän ja pojan suhde ollut vaikea. Herbert oli intohimoisesti rakastunut ruhtinatar Elizabeth zu Carolath-Beutheniin. Pojan onnettomuudeksi isä inhosi ruhtinattaren perhettä suunnattomasti. Ensin raivoten, sitten itkien isä teki pojalleen selväksi, että ensiksi tuhottaisiin pojan ura, sitten hänet tehtäisiin perinnöttömäksi ja lopuksi isä surmaisi itsensä. Herbert ei kestänyt tällaista painostusta ja taipui isänsä tahtoon.^[81]

Uusi keisari Vilhelm II ei juurikaan lukenut asiakirjoja joita hallitus hänelle toimitti vaan viihtyi enemmän Potsdamin kasarmeilla. Lisäksi hänen taipumuksensa väitellä ärsytti vanhaa valtakunnankansleria. Kaiken lisäksi uusi keisari kuunteli Bismarckin inhoaman yleisesikunnan päällikön kreivi Alfred von Walderseen mielipiteitä. Tällä oli Bismarckin mielestä vaarallinen ajatus ennalta ehkäisevästä hyökkäyksestä Venäjälle.^[82]

Vuonna 1889 Bismarck antoi esityksen uusiksi, entistä ankarammista toimista sosiaalidemokraatteja vastaan. Edellisen sosialistilain oli määrä raueta vuonna 1890. Uudet valtiopäivävaalit pidettiin 20. helmikuuta 1890. Niihin oli sosiaalidemokraattinen osallistuminen sallittua. Vaalit olivat murskavoitto Bismarckin vastustajille, ei vähiten sosiaalidemokraateille. Uudet valtiopäivät hylkäsivät Bismarckin esityksen sosialistilaiksi. Tästä alkoi tapahtumaketju, joka johti Bismarckin vetäytymiseen politiikasta.^[83]

Samoihin aikoihin keisari Vilhelm II halusi parannella Saksan sosiaalilainsäädäntöä. Hän halusi kieltää tehtaiden sunnuntaityön, sekä rajoittaa naisten ja lasten työaikoja. Keisarin mukaan naisten ja lasten riistäminen olivat hänen valtakuntansa arvolle sopimattomia. Bismarck vastasi, että tällainen on ”humanistista höpötystä”. Hän ei halunnut antaa sosiaalidemokraateille enää mitään myönnytyksiä. Hänen mielestään piti tehdä juuri päin vastoin: oli hyökättävä armottomasti työläisiä ja heidän kiihotustaan vastaan. Kiukustuneena hän sanoi neuvotteluissa, että ”antaa aaltojen käydä korkeiksi ja silloin tulisi yhteenotto!” Tyrmistyneet ministerit erosivat hallituksesta ja välit keisariin katkesivat.^[84]

Jälkeenpäin on spekuloitu, että Bismarck yritti lietsoa sosiaalidemokraatit mellakoihin ja suorittaa niiden varjolla vallankaappauksen. Vallankaappausta hän oli kaavaillut jo aikaisemminkin.^[85] Nyt hän huomasi olevansa eristyksissä ja liittolaiset olisivat tarpeen. Hätätilanteessa hän otti yhteyttä jopa keisarin äitiin, jota oli ennen avoimesti halveksinut. Bismarck toivoi, että tämä toimisi välittäjänä valtakunnankanslerin ja keisarin välillä. Seuraavaksi hän neuvotteli inhoamansa keskustan puheenjohtajan Ludwig Windthorstin kanssa. Neuvottelut eivät johtaneet mihinkään. Keisari pyysi Bismarckin luokseen 15. maaliskuuta 1890 saadakseen selville mistä tämä oikein neuvotteli. Keskustelun tuloksena Bismarck jätti eroanomuksensa maaliskuun 18. päivänä ja keisari suostui siihen heti. Tapaaminen keisarin ja valtakunnankanslerin kanssa ei ollut helppo. Muistelmissaan Vilhelm II kirjoittaa pelänneensä, että Bismarck heittäisi häntä mustepullolla päähän.^[86]

Viimeiset vuotensa Bismarck vietti maatilallaan, missä kirjoitti muistelmiaan (julkaistiin nimellä Gedanken und Erinnerungen) joiden kaksi ensimmäistä osaa julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen. Kolmas osa, joka käsittelee Vilhelm II:n aikaa, julkaistiin vasta vuonna 1918, Saksan tultua tasavallaksi. Muistelmat eivät edes yritä olla mitenkään puolueettomat, vaan luovat kuvaa Bismarckista legendana.^[87] Hän oli myös aktiivinen mielipidekirjoittaja ja lähetteli kirjoituksiaan sanomalehtiin, joissa solvasi keisaria, uutta valtakunnankansleria ja entisiä työtovereitaan milloin pettureiksi tai uuden suunnan miehiksi.^[88]

Johanna-puoliso kuoli vuonna 1894. Bismarck suri vaimoaan pitkään verraten tapahtumaa pahemmaksi kuin sitä, että joutui eroamaan valtakunnankanslerin virasta. Keisari Vilhelm II vieraili Bismarckin luona viimeisen kerran vuonna 1897. Vanha valtiomies tähdensi keisarille, että politiikka ei saa perustua hovimiesten juonittelulle. Lisäksi hän kehotti vähentämään militaristien vaikutusvaltaa, sillä muuten jouduttaisiin sotaan. Euroopan mahdollisen uuden suursodan hän ennusti puhkeavan jonkin ”balkanilaisen typeryyden vuoksi”.^{[89] [90]}

Vanhuutensa päivillä Bismarck tarkasteli Saksan vuoden 1871 perustuslakia kriittisesti. Hänen mukaansa se antoi liikaa valtaa hallitsijalle ja piti valtiopäivien roolia liian pienenä. Hänen mukaansa valtiopäivien piti voida vapaasti kritisoida hallitsijaa sekä varoittaa häntä virheistä ja joskus jopa hallita maata. Ihmisiä piti hänen mukaansa ohjata muuttamaan ajatteluaan pois ajatuksesta, että kun tottelee virkamiestä, tottelee Jumalaa.^[91]

Viimeisinä viikkoinaan Bismarck kärsi hengenahdistuksesta ja joutui käyttämään pyörätuolia. Hän kuoli perheensä ympäröimänä, ystäviä hänellä ei enää ollut. Kuultuaan vanhan kanslerin kuolemasta, keisari Vilhelm II keskeytti heti tapahtumasta kuultuaan ulkomaanmatkansa ja kiirehti surutaloon.^[90][92]

Omana aikaan Bismarckista oli vaikea saada puolueetonta käsitystä. Uransa alkuvaiheessa häntä aliarviotiin syrjäseudun junkkerina ja Saksan yhdistymisen jälkeen häntä pidettiin legendana jota verrattiin jopa Juppiteriin. Ison-Britannian pääministeri Benjamin Disraeli vertasi Saksan yhdistymistä yhtä merkittävänä kuin Ranskan suurta vallankumousta. Se avaisi ovet uudelle maailmalle ja Euroopan tasapaino olisi hänen mukaansa mennyttä.^[93]

Luodessaan sosiaalilainsäädäntöä Bismarck oli edellä aikaansa sekä kotimaassaan että maailmanlaajuisesti. Hänen sairasvakuutuslakinsa vuonna 1883, tapaturmavakuutuslaki vuonna 1884 ja ja vanhuus- ja työkyvyttömyyseläke vuonna 1889 olivat valtavia edistysaskeleita. Lait eivät menneet läpi ilman pitkää keskustelua. Bismarck näki kuitenkin tarpeelliseksi parantaa työväestön ja erityisesti teollisuustyöväen asemaa.^[94]

Bismarckilla oli selvä ohjelma poliittiselle uralleen: Preussin pitää olla suurvalta ja sen pitää hallita Saksaa. Saksan pitää hallita Eurooppaa hänen johdollaan. Hän oli kuitenkin realisti, eikä halunnut viedä Saksaa suursotaan Euroopan hallinnasta, sillä piti sitä liian tuhoisana kaikille. Hän oli järkevä maalaisjunkkeri joka tosin välillä kadotti suhteellisuudentajunsa siinä, miten ihmisiä kohdellaan.^[95]

Bismarckin elämäntyöllä oli myös traagisia seurauksia. Hän osoitti loistavaa kyvykkyyttä luodessaan yhtenäistä Saksaa, mutta sortui sitä tehdessään myös moraalittomiin hankkeisiin. Lisäksi hän antoi liikaa valtaa armeijalle ja heikensi siviilihallintoa. Vuoden 1914 kriisissä siviileillä ei ollut voimaa estää armeijaa toteuttamasta suunnitelmiaan. Toisaalta hän ei ollut myöskään ihan väärässä osoittaessaan epäluottamusta ammattipoliitikkoihin, sillä vuonna 1933 he tasoittivat tien Adolf Hitlerille. ^[96]

Toisen maailmansodan jälkeen haluttiin osoittaa, että Bismarckista kulki Hitleriin suora linja. Tämä on kuitenkin väärin tulkittu. Hitler tuhosi Saksan ja erityisesti Preussin: Königsbergistä tuli Kaliningrad eikä Itä-Preussia enää ole. Lisäksi Saksa oli jaettuna kahteen valtioon vuosina 1949–1990.^[96]

Lähde:^[100]

• Crankshaw, Edward: Bismarck. London: Macmillan London Limited, 1981. ISBN 0-333-18364-9. (englanniksi)
• Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 19, Kansallisuusliikkeet. Porvoo: WSOY, 1984. ISBN 951-0-09747-0.
• Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 20, Imperialismi-Demokratia. Porvoo: WSOY, 1984. ISBN 951-0-09748-9.

• http://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000003733805.html
• http://www.greelane.com/fi/humanistiset-tieteet/historia-ja-kulttuuri/otto-von-bismarck-the-iron-chancellor-1773857/

Edeltäjä: -

Saksan valtakunnankansleri 1871–1890

Seuraaja: Kreivi Leo von Caprivi