Perhokalastus

Perhokalastus on selvästi muista kalastusmuodoista erotettava, ikivanha kalastusmuoto. Erona yleisempään viehekalastukseen on se, että pyyntivälineenä toimivat perhot ovat niin kevyitä, että niiden heittämistä varten tarvitaan painava, etuosastaan kartioitu perhosiima.

Perhokalastus on ensimmäiseksi kehitetty taimenen myöhemmin myös muiden veden pinnalta syövien kalalajien, kuten harjuksen, kalastukseen. Keinotekoiset perhot rakennetaan eli sidotaan siten että niiden muoto, koko ja väritys vastaa kalan luonnollista ravintoa eli useimmiten hyönteisiä. Perho voi myös toimia yksinkertaisesti kalaa stimuloivana houkuttimena, jolloin perho ei välttämättä jäljittele kalan luonnollista ravintokohdetta.

Käytettävien perhojen skaala on hyvin laaja, koska hyönteisfauna on runsas ja kullakin lajilla on useita kehitysvaiheita. Lisäksi monet perhokalastajat sitovat perhonsa itse ja kullakin on oma näkemyksensä hyvin kalastavasta perhosta. Edellä mainittu hyönteisten jäljittely koskee lähinnä taimen- ja harjusperhoja.

Perhokalastukseen tarkoitetut vavat ovat verrattain kevyitä ja pitkiä heittosiiman ollessa suhteellisen raskas. Heittosiima on yleensä kartioitu ja niitä on saatavana useassa painoluokassa, kelluvana sekä osittain tai kokonaan uppovana. Myös siimojen rakenne vaihtelee suuresti eri käyttötarkoituksiin. Eniten käytetty on WF siima, joka on heitto-osaltaan paksu ja ohenee juoksusiimaksi. Viime aikoina on esiin noussut ns. ampumapää, joka on heittosiimaksi lyhyt ja toimii eräänlaisena suurinopeuksisena heittopainona, joka vetää siihen kiinnitetyn liukkaan juoksusiiman mukanaan heiton aikana. Tällä mahdollistetaan pidemmät heitot kuin yleensä "perinteisellä" siimarakenteella on ollut mahdollista. WF-siima on periaatteessa ampupää, mutta kiinteällä juoksusiimalla.

Perhokelat ovat niin sanottuihin virvelikeloihin verrattuna hyvin yksinkertaisia rakenteeltaan, ja ne sisältävät joskus vain rungon kelakiinnikkeineen ja siinä akselinsa varassa pyörivän puolan. Useissa malleissa on kalan väsytystä varten jarru, etenkin suuremmissa taimenen ja lohen kalastukseen tarkoitetuissa keloissa se on välttämätön. Kevyemmässä perhokalastuksessa kela toimii käytännössä vain siimavarastona, sillä satunnaisen normaalia isomman kalan väsytyksessä puolaa voidaan jarruttaa tarvittaessa käsin.

Perhokalastuksessa käytettävän vapamateriaalin on pakko olla joustava, jotta heittäminen olisi mukavaa ja kalan väsytys kävisi helposti sillä vapa väsyttää kalaa.Suosituimmat materiaalit perhovapaan on greenheard, lasikuitu, hiilikuitu ja bambusäleistä tehty vapa. Bambuvavat ovat suosittuja nykypäivänäkin, mutta ne ovat kalliita ja nykyään bambuvapoja pystyy tekemään myös itse. Bambuvapa ohuella perukkeella on todellinen "supervapa" erityisesti haurasleukaista kalalajia väsytellessä. Moderneja hiilikuituvapoja on sekä hitaita (notkeita) herkutteluvapoja että nopeita ja jäykähköjä, pitkäheittoisia vapoja. Lisäksi useat niistä ovat varsin edullisia.

Perho on kiinnitetty heittosiimaan perukkeen avulla. Peruke on yleensä – vavan mitasta ja olosuhteista riippuen – 2–5 metriä pitkä ja kartioitu joko valmiiksi tehtaalla tai omatoimisesti esimerkiksi sitomalla useita eripaksuisia siimoja peräkkäin. Kartiomainen rakenne auttaa peruketta oikenemaan heiton jälkeen. Kärki voi olla todella ohut, halkaisijaltaan vain 0,12 mm tai jopa vähemmän. Perukkeen kärjen tulisi olla mahdollisimman ohut, jotta perho pääsisi "elämään" mahdollisimman vapaasti, jolloin se saadaan vedessä ollessaan helpommin käyttäytymään esikuvansa mukaisesti. Kalastuksen kohteena olevien kalojen koko ja voima kuitenkin määrittävät perukkeen kärjen minimipaksuuden, useimmiten kokemusperäisesti. Perukkeeseen voidaan kiinnittää myös useampia perhoja sivutapseja apuna käyttäen.

Perhon heitossa on ennemminkin kysymys siiman heitosta, koska perho on useimmiten erittäin kevyt ja olisi yksinään mahdoton heitettävä. Siiman painon täytyy olla sopusoinnussa vavan ominaisuuksiin nähden. Siksi välineyhdistelmän valintaa helpottamaan on kehitetty painoluokitus (AFTM) jonka avulla siima ja vapa voidaan ostotilanteessa valita toisilleen sopivaksi. Karkeasti ottaen kevyeen harjuksen tai siian kalastukseen sopivat luokat AFTM #3-5, lohenkalastuksessa taas käytetään luokkia AFTM #9-12. Taimenelle sopii noiden välissä olevat luokat.

Perhokalastus tuli tiettävästi Suomeen englantilaisten liikemiesten ja kalastusmatkailijoiden mukana 1800-luvulla. 1800-luvun alkupuolella Suomessa osattiin ilmeisestikin jo sitoa niin sanottuja häkiläperhoja taimen- ja harriperhoiksi, mutta ammattimaisen perhonsidontataidon katsotaan alkaneen kuitenkin Kajaanissa. Kajaanilainen Herman Renfors lähetti perimätiedon mukaan sisarensa Maria Renforsin opiskelemaan perhonsidontaa Englantiin vuonna 1875. Opiskelupaikka ei ole tiedossa, mutta on varsin todennäköistä, että se oli Redditchissä sijainnut Allcock’sin kalastusvälinetehdas, yksi aikansa suurimmista. Renforsilla oli pitkä yhteistyösuhde Allcock'sin kanssa.

Palattuaan Suomeen Maria Renfors aloitti sisarensa Annan kanssa ammattimaisen perhonsidonnan. Sisarusten perhot saivat näyttelyissä palkintoja ja kunniamainintoja. Suomalainen lohiperhonsidonta oli saanut alkunsa. Oskari Rönkä työskenteli Kajaani Osakeyhtiön (myöhemmin UPM) palveluksessa vuoteen 1949 saakka. Hän sai sidontaopin suoraan Maria Renforsilta. Viljo Saaristo oli farmaseuttina Hyrynsalmella ja sai puolestaan perhonsidontataidon perusteet Röngältä tietojen mukaan 1930-luvulla. Kainuun Rajavartioston komentajana 1956–1962 toiminut Matti Tiitola oppi myös Röngän avustuksella sitomaan perhoja. Rönkä opetti myös Kajaanissa asuneen everstiluutnantti Erkki Vaalaman sitomaan lohiperhoja. Eräiden tietojen mukaan Vaalaman opettajana toimi myös Matti Tiitola. Vaalaman tunnetuin perhosarja on 12 lohiperhoa käsittävä Teno-sarja.

Herman August Renfors (1849–1928) oli Kajaanissa vaikuttanut monitoimimies, tehdasyrittäjä sekä poliitikko. Renfors saapui Kajaaniin viisivuotiaana yhdessä leskeksi jääneen äitinsä sekä kolmen sisaruksen kanssa. Hermanin isä oli merikapteeni, joka menehtyi haaksirikossa.

Renfors alkoi parikymppisenä valmistaa Kajaanissa uistimia ja vuonna 1876 hän perusti kivihiomon, jossa valmistettiin muun muassa koruja sekä nappeja. Liiketoiminta laajeni 1880 turkistuotteisiin ja 1891 hän perusti Helsingin keskustaan sivuliikkeen kalastustuotteidensa myyntiä varten.

Vielä 1950-luvulla perhokalastus- ja perhonsidontataidot olivat suhteellisten harvojen henkilöiden käsissä. Edelleen sidottiin pääasiassa englantilaisten reseptien mukaisia lohi- ja taimenperhoja. Välineet olivat kalliita ja vaikeasti hankittavissa. 1970-luvulla vaikutti Suomessa jo joukko persoonallisia ja taitavia perhokalastajia , jotka olivat kehittäneet Suomen oloihin sopivia perhoja ja kalastustekniikoita, niinpä perhokalastusharrastus alkoi yleistyä. Ensimmäisiä suomalaisia perhokalastusoppaita kirjoittivat Walter Aunesluoma ja Toivo Mäkinen. Kirjojen tiedollinen taso ei aina ollut kovinkaan korkea. Esimerkiksi Erkki Vaalama arvosteli Aunesluoman kirjan julkaisun jälkeen tuoreeltaan Urheilukalastus-lehdessä.

Perhokalastuksen yleistymiseen on vaikuttanut voimakkaasti myös lasikuituisten vapojen ja muiden keinomateriaalien markkinoille tulo. Se laski voimakkaasti välineiden hintaa. Silti käsin tehty bambuvapa on nykyäänkin kallis hankinta.

Perhokalastuksen 27. FIPS-Mouche maailmanmestaruuskilpailu järjestettiin Simossa ja Kemissä 13.–20.6.2007. Seuraavan kerran Suomessa perhokalastuksen MM-kisat järjestetään Kuusamossa elokuun puolivälissä vuonna 2020.^[1]

Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä Wikipedian laatuvaatimuksia. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia tai merkitsemällä ongelmat tarkemmin. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Suurelta osin lähteetön. Lisäksi urheiluartikkeleissa vältetään yleensä koko tulosluettelon listaamista. Eiköhän kolme parasta riittäisi?

Henkilökohtaisten perhokalastuksen SM-finaalien tulokset 1986 – 2019

SM-finaaleihin pääsee vuosittain 40 kuluvan kauden SM-karsinnoissa parhaiten menestynyttä kilpaperhokalastajaa.