Showpaini

Showpaini (joskus myös näytöspaini tai amerikkalainen vapaapaini, puhekielessä reslinki; engl. professional wrestling; kirjaimellisesti käännettynä ammattilaispaini) on urheilullinen viihdemuoto, jossa osanottajat kamppailevat näytösluontoisissa otteluissa. Lajin säännöt ja erilaiset kilpailut perustuvat löyhästi painin sääntöihin ja 1900-luvun alun kilpailulliseen ammattilaispainiin, mutta nykyään lajilla on entistä vähemmän tekemistä kilpaurheiluna harjoitettavan vapaapainin kanssa. Ammattilaispaini sai alkunsa kiertävien sirkusten, voimamiesten yms. näytöksistä. Showpainijat väittivät lähes vuosisadan ajan lajin olevan aitoa kilpaurheilua ja he suojelivat tarkoin alan salaisuuksia.

Slangitermi kayfabe viittaa käytäntöön illuusion ylläpitämisestä eli väitetään asioiden olevan todellisia: tämä sisältää käsikirjoitetut persoonat, kilpailut ja tarinakaaret.^[1] Tämä ulottuu usein myös otteluiden ulkopuolelle muihin yhteyksiin kuten kulissien takaa kuvaukseen ja haastatteluihin.^[1]

Yhdysvaltalainen World Wrestling Entertainment eli WWE on showpainin tunnetuin ja suurin promootio. WWE:n lippulaivasarja Monday Night RAW on televisiohistorian pisimpään yhtäjaksoisesti jatkunut viikoittainen ohjelma, jota on esitetty jo n. 1500 jaksoa.^[2]

Suomessa toimivat showpainiorganisaatiot FCF Wrestling ja SLAM! Wrestling Finland järjestävät showpainitapahtumia ympäri vuoden.

Paini alkoi saada urheilumuotona varsinaista jalansijaa Suomessa 1890–luvulla. Carl Allén oli ensimmäinen suomalainen painimestari vuonna 1899. Pian jo 1900–luvun alussa useat suomalaiset painijat siirtyivät ammattilaiseksi, painimaan työkseen, enimmäkseen suurissa sirkuksissa ympäri Eurooppaa. Sirkusten ja ammattilaisareenoiden rahapalkkiot olivat mittavia.^[3] Ammattilaispainin siirtyminen enimmäkseen aidosta kilpailusta järjestettyihin otteluihin tapahtui hiljalleen pitkin 1900–luvun alkua.

Ensimmäisiä suomalaisia painin ammattilaisia oli mm. Iivari Tuomisto, Saki Hevonpää, Alex Järvinen, Väinö Ketonen, Gus Kallio, Väinö Siltala, Kaarlo Lehto, John F. Olin, Armas Laitinen, Fred Pilakoff, Ivar Böhling, Henry Karhunsaari, August Jokinen ja Otto Huhtanen.^[4]

1990–luvun alkupuoliskolla Tony Halme toimi kansainv��lisesti showpainijana New Japan Pro Wrestling (NJPW) ja World Wrestling Federation (nyk. WWE) -promootioissa. WWF:ssä Halme tunnettiin nimellä Ludvig Borga.^[5]

Showpainilla on tiettyjä yhtymäkohtia 1500–1700-luvuilla suosittuun Commedia dell'arteen. Nykyaikaisessa, viihteellisessä ammattipainissa, tällaisia ovat muun muassa tarinankerronnalliset elementit, karakteerien rakentaminen, juonikuviot, haastattelut, sekä ottelijoiden erikois- ja lopetusliikkeet. Suunnitellut tarinan kaaret saattavat kestää joskus vuosiakin. Maailman suurin showpainiyritys, WWE, kutsuukin omaa tuotettaan urheiluviihteeksi (engl. sports entertainment).

1900-luvun alkupuolella alkoivat yhä useammat ammattilaisottelut olla järjestettyjä. Tästä huolimatta lähes koko vuosisadan ajan lajia mainostettiin aitona kilpaurheiluna. Ajan myötä järjestäjien painotus kuitenkin siirtyi selkeämmin viihteenomaisen spektaakkelin puolelle. Painijoilta vaaditaan kuitenkin yhä hyvää kuntoa ja urheilullista taustaa. Laji on Yhdysvalloissa, Kanadassa, Japanissa, sekä Meksikossa erittäin suosittu, lisäksi myös Euroopassa, etenkin Isossa-Britanniassa ja Saksassa. Mukana on käsikirjoitettuja henkilöitä historioineen ja taustoineen, ottelut ovat näyttäviä, ja ohjelma sisältää samalla paljon muutakin, kuin kehässä tapahtuvaa toimintaa.

Painijat jaetaan tavallisesti ns. hyviksiin ja pahiksiin, eli faceihin (babyface) ja heeleihin. Facet pyrkivät olemaan oikeudenmukaisia, hyväntahtoisia ja inspiroivia. Heelit sen sijaan ovat halveksuttavia karakteereja, he vihastuttavat yleisöä ja tekevät koiruuksia. Facejen ja heelien välille tulee usein riidallisia juonikuviota eli feudeja. Face saattaa tarinankerronnallisesti joskus kääntyä heeliksi (heel-turn). Joidenkin painijoiden karakteeri voi olla myös selkeästi ja tarkoituksenmukaisesti facen ja heelin välimaastossa (tweener).

Otteluiden lopputulokset ovat ennalta sovittuja. Ottelun kulku tapahtuu yksissä tuumin vastustajan kanssa. Useimmissa liikkeissä kuitenkin käytetään vahvaa kontaktia ja niistä aiheutuu myös fyysistä kipua. Ottelijat ovat toimintaan pitkällisesti koulutettuja ja väärin suoritettuina liikkeet voivat aiheuttaa vakavia vammoja. Lajin edistyneellä tasolla vaaditaan kovaa fyysistä kuntoa, runsaasti esiintymistaitoja, ottelupsykologian tuntemusta, perehtymistä interaktioon yleisön kanssa, sekä paljon harjoitusta turvallisten tekniikoiden opettelussa.

Yleistä showpainisanastoa on artikkelissa Luettelo showpainin termeistä.

Todellisina harvinaisuuksina on joskus nähty, kun painija rikkookin tietoisesti ottelun suunniteltua lopputulosta ja pyrkii voittamaan ottelun.

Kehätuomarilla on viimeinen sana kaikissa otteluissa, ja vain hän itse voi kumota tekemänsä päätöksen. Tarinankerronnallisista syistä tähän sääntöön voidaan joskus tehdä poikkeus. Yleisesti käytetty sanonta kuuluukin: "Jos tuomari ei sitä nähnyt, sitä ei tapahtunut". Heelit käyttävätkin tätä usein hyväkseen, tehden koiruuksiaan tuomarin selän takana.

Lyöminen on sallittua, jos lyöjä käyttää avokämmentä (ei suljettua nyrkkiä). Jos toinen ottelijoista koskee kehäköysiin, ote täytyy irrottaa ennen kuin tuomari ehtii laskea viiteen; tätä sääntöä käytetään usein esim. nivellukoista karkaamiseen. Painija voi myös asettaa jalkansa tai kätensä kehäköydelle välttääkseen häviön selätystilanteessa. Heelit saattavat aika ajoin käyttää sääntöjen vastaisesti kehäköysiä apukeinona selättäessään vastustaansa, ottamalla kehäköysistä lisätukea.

Ottelun voi voittaa selätyksellä, luovutuksella, uloslaskulla, diskauksella tai sillä, ettei vastustaja ehdi nousta kanveesista ylös kehätuomarin laskiessa kymmeneen (tyrmäys).

Painijan tulee selättää vastustaja siten, että tämän molemmat olkapäät ovat matossa, samalla kun tuomari iskee mattoon kolme kertaa.

Luovutuksessa painija joutuu esimerkiksi nilkka-, ranne- tai jalkalukkoon, eikä halua jatkaa ottelua kivun vuoksi.

Mikäli painiote johtaa vastustajan tajunnan menetykseen, se katsotaan tyrmäykseksi. Tuomari määrittää tajunnan menetyksen tavallisesti nostamalla ottelijan kättä ja pudottamalla sen sitten alas. Mikäli pudotus toistuu kolme kertaa ilman, että ottelija jaksaa estää käden putoamisen, hänen katsotaan olevan tajuton.

Painija voi myös luovuttaa taputtamalla mattoon, joka tuotiin mukaan 1990-luvun puolivälissä, kun itämaisten taistelulajien ja vapaaottelun suosio kasvoi. Ottelijalta hyväksytään myös suullinen luovutus, jos hän ei voi liikuttaa käsiään vastustajan pitämän otteen tai lukon vuoksi.

Lukko tai muu luovutusote on irrotettava, mikäli lukossa oleva painija ylettää koskettamaan kehäköysiä millä tahansa kehonsa osalla.

Uloslasku tapahtuu silloin, kun ottelija ei ehdi palata kehään kehätuomarin laskettua kymmeneen (Japanissa lasketaan tavallisesti kahteenkymmeneen). Jos molemmat painijat makaavat liikkumattomina kanveesissa, tuomari alkaa laskea kymmeneen. Lasku keskeytyy vasta molempien painijoiden noustua ylös. Mikäli jompikumpi painijoista ei ehdi nousta ylös ennen laskua kymmeneen, päättyy ottelu pystyssä olevan painijan voittoon. Mikäli kumpikaan ottelijoista ei ehdi reagoimaan tuomarin laskuun, tuomitaan ottelu ratkaisemattomaksi.

Seuraavat rikkomukset johtavat diskaukseen:

• otetta ei irroteta vastustajan pidellessä kehäköysistä, kun kehätuomari laskee viiteen
• vastustajan piteleminen tai pureminen kauemmin kuin kehätuomarin viiteen lasku
• toistuvat lyönnit suljetulla nyrkillä, lopetettava viimeistään kun kehätuomari laskee neljään
• mikä tahansa ottelun ulkopuolinen häiriö
• vastustajan lyöminen jollain esineellä – vastustajan iskeminen jotain esinettä vasten ei kuitenkaan tavallisesti johda diskaukseen
• suora isku vyön alle
• kehätuomarin kimppuun käyminen
• vastustajan silmiin lyöminen tai silmien raapiminen
• vastustajan housuista kiinni pitäminen selätyksessä

Tarinankerronnallisista syistä sääntöjä usein rikotaan, esim. kehätuomaria häiritään, jolloin hän ei näe rikkomusta. Yleensä kehätuomarin täytyy nähdä rikkomus omin silmin, jotta voi määrätä diskauksen, ja tuomarin päätös on lähes aina lopullinen. Poikkeuksellisesti otteluissa voidaan nähdä myös epärehellisiä erikoistuomareita (yleensä heelejä), jotka eivät tuomaroi rehdisti ilkeän karakteerinsa vuoksi. Erikoistuomarina voi vastaavasti toimia myös face, joka voi tahallisesti tuomaroida puolueellisesti syöttääkseen heelille tämän omaa lääkettään.

Säännöt ovat muuttuneet ajan kuluessa. Esimerkiksi National Wrestling Alliancessa (NWA) säännöt kielsivät vastustajan heittämisen köyden yli. Nyt jo hajonneessa World Championship Wrestlingissä (WCW) säännöt kielsivät yläköydeltä vastustajan päälle hyppäämisen 1990-luvun alussa, mutta kiellosta luovuttiin fanien vastustuksen takia. Molemmat rikkeet johtivat aikoinaan diskaukseen. Vastaavasti, 1990-luvun Extreme Championship Wrestlingissä (ECW) singles-otteluissakaan ei ollut diskauksia. ECW:n säännöt ovat suurimmalta osin poistuneet käytöstä sen jälkeen, kun WWE osti ECW:n vuonna 2001 tämän kärsiessä taloudellisista vaikeuksista. Joissakin otteluissa saatetaan käyttää vanhan ECW:n sääntöjä, mutta niitä kutsutaan WWE:ssä nykyään nimellä Extreme Rules.

Stereotyyppisesti amerikkalaisena ilmiönä pidettyä showpainia harrastetaan myös monissa muissa maissa. Etenkin Kanadasta, Japanista ja Meksikosta on tullut lukuisia kuuluisia showpainijoita. Japanilainen showpaini tunnetaan nimellä Puroresu ja meksikolainen nimellä Lucha Libre.

Puroresu tunnetaan niin kutsutusta Strong Stylesta, mikä sisältää runsaasti täydellä kontaktilla suoritettavia iskuja.

Lucha Libre on erityisen tunnettu painijoiden eli luchadorien käyttämistä naamioista, ja monet luchadorit ovatkin painineet koko uransa ilman todellisen henkilöllisyytensä paljastamista. Naamion menettämistä pidetään Lucha Libressä suurena häpeänä. Lucha Libre on tunnettu myös niin kutsutusta high flying -tyylistä, jolla viitataan näyttäviin hyppyihin ja akrobaattisiin liikkeisiin.

Suomessa on ollut neljä vakavastiotettavaa yritystä luoda showpainipromootio. Valhalla Pro Wrestling pyrki vuonna 2003 kovalla markkinoinnilla ja kovilla nimillä nopeasti kannattavaksi liiketoiminnaksi. Yleisö kuitenkin pettyi, kun yrityksen mainostamia nimiä ei kehässä nähty, ja Valhalla lopetettiin heikon talouden vuoksi. Pro Wrestling Finlandia (PWF) jatkoi showpainitoimintaa vuosina 2003–2006, mutta huomattavasti maltillisemmin. PWF piti painitapahtumia Uudenmaan alueella muutaman kuukauden välein, kunnes lopetti toimintansa. Suomalaisen showpainin aktiivista toimintaa jatkavat FCF Wrestling ja SLAM! Wrestling Finland. Syyskuun 3. päivä 2007 alettiin suomalaista showpainia näyttää ensi kertaa myös televisiossa, kun Diggari-kanavalla alkoivat SMASH TV -lähetykset. Subtv (nyk. Sub) esitti viikoittain SmackDown! -ohjelmaa vuosina 2002–2006, jonka jälkeen nähtiin RAW, SmackDown! ja WWE NXT MTV3 MAXilla perjantai–lauantai-iltaisin, mutta sen esittäminen sittemmin lopetettiin. TV-kanava Sub ilmoitti aloittavansa uudelleen WWE:n Smackdown ja RAW -lähetykset huhtikuussa 2021.

Vuodesta 2009 World Wrestling Entertainmentin tuottamat This Week in WWE ja WWE Vintage showpainiohjelmat ovat näkyneet Eurosport kanavalla. Suomessa selostajina toimii suomalainen vapaapainija Michael Majalahti ja entinen tuomari Robert Holmström.

Vuodesta 2024 FCF Wrestlingin ShowpainiTV on uusi suoratoistopalvelu, Tapahtumia löytyy alkaen vuodesta 2006.

• Luettelo showpainin termeistä
• WrestleMania

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Showpaini Wikimedia Commonsissa

• FCF Wrestling
• SLAM! Wreslting Finland
• Smarkside: Suomalainen showpainimedia ja -yhteisö.
• Roope Mokka: Poikien saippuaooppera. Ylioppilaslehti 15/2002.
• Ylen sivulla