Skagerrakin taistelu

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Skagerrakin taistelu
Osa ensimmäistä maailmansotaa
Taistelun kartta
Päiväys 31. toukokuuta – 1. kesäkuuta 1916 Paikka Pohjanmerellä lähellä Tanskaa Lopputulos Taktinen saksalaisten voitto Strateginen brittien voitto
Osapuolet
Yhdistynyt kuningaskunta	Saksan keisarikunta
Komentajat
Sir John Jellicoe Sir David Beatty	Reinhard Scheer Franz von Hipper
Vahvuudet
28 taistelulaivaa 9 taisteluristeilijää raskasta risteilijää 26 kevyttä risteilijää 78 hävittäjää	16 taistelulaivaa 5 taisteluristeilijää 6 vanhentunutta taistelulaivaa (linjalaivaa) 11 kevyttä risteilijää 61 torpedovenettä
Tappiot
6 094 kaatunutta 510 haavoittunutta 177 vangittua 3 taisteluristeilijää 3 panssaroitua risteilijää 8 hävittäjää (yhteensä 115 025 tonnia)	2 551 kaatunutta 507 haavoittunutta 1 taisteluristeilijä 1 vanhentunut taistelulaiva (linjalaiva) 4 kevyttä risteilijää 5 torpedovenettä (yhteensä 61 180 tonnia)

Skagerrakin taistelu (saks. Skagerrakschlacht, engl. Battle of Jutland) oli ensimmäisen maailmansodan laajin meritaistelu. Se oli myös sodan ainoa taistelu, jossa käytettiin taistelulaivoja täysimittaiseen sodankäyntiin toisiaan vastaan. Taistelu käytiin Pohjanmerellä Skagerrakin salmen suulla Jyllannin länsipuolella yhden vuorokauden aikana alkaen 31. toukokuuta 1916^[1]. Siihen osallistuivat Saksan avomerilaivasto (Hochseeflotte, 99 alusta) amiraali Reinhard Scheerin johdolla ja Britannian taistelulaivasto (Grand Fleet, 151 alusta) laivastoamiraali Sir John Jellicoen johdolla. Taistelun taustalla oli saksalaisten suunnitelma, jolla yritettiin houkutella brittiläinen taisteluristeilijäosasto Saksan laivaston sukellusveneiden ja päävoimien tuhottavaksi. Seurauksena kuitenkin oli Grand Fleetin ja Hochseeflotten päävoimien yhteenotto.

Molemmat osapuolet väittivät voittaneensa taistelun. Britit menettivät selvästi enemmän laivoja ja miehiä, mutta saksalaisten harhautussuunnitelma epäonnistui. Taistelu päättyi saksalaisten perääntymiseen brittien ylivoiman tieltä. Taistelu myös osoitti, että Saksan laivasto ei kykenisi karkaamaan brittien sulkemalta Pohjanmereltä Pohjois-Atlantille, joten strategisessa mielessä taistelua on usein päädytty pitämään brittien voittona.

Saksan Hochseeflotte oli brittiläiseen vastustajaansa verrattuna pahasti alivoimainen. Tästä syystä saksalaiset yrittivät heikentää vihollisensa laivastoa sukellusvenesodalla ja harhautusoperaatioilla. Royal Navyn perinteenä oli erittäin aggressiivinen sodankäynti, joten saksalaiset uskoivat voivansa provosoida vihollisensa lähettämään aluksiaan huolellisesti valmisteltuun ansaan. Britit puolestaan yrittivät pitää Hochseeflotten Pohjanmerelle pussitettuna, jotta se ei pääsisi Atlantille brittiläisen merenkulun kimppuun.

Saksalaisten suunnitelmana oli lähettää omat taisteluristeilijät suorittamaan harhautushyökkäys Pohjanmerellä. Tarkoitus oli houkutella amiraali David Beattyn johtamat brittiläiset taisteluristeilijät saksalaisten sukellusveneiden ja taistelulaivojen tuhottavaksi. Tämä olisi Royal Navylle suuri menetys, joka tasoittaisi laivastojen voimasuhteita. Menetettyään nopeat taisteluristeilijänsä brittien olisi myös vaikeampi seurata Saksan laivaston liikkeitä, ja Hochseeflottella olisi tällöin ehkä mahdollisuuksia livistää Pohjois-Atlantille. Saksan laivaston johto ei aavistanut, että Royal Navyn tiedustelupalvelu ”Room 40” oli saanut haltuunsa saksalaisia koodikirjoja, joiden avulla se tulkitsi vaivattomasti 28. toukokuuta sieppaamansa koodatun radioviestin. Viesti paljasti, että saksalaiset valmistelivat suurta merioperaatiota. Operaatiota torjumaan lähetettiin välittömästi sekä amiraali Beattyn taisteluristeilijät tukikohdastaan Edinburghin läheltä, että Sir John Jellicoen komentama, taistelulaivoista koostuva Grand Fleetin päävoima pohjoisemmasta Scapa Flow'n tukikohdasta. Molemmilla osastoilla oli mukanaan myös suuri määrä kevyempiä aluksia. Britit ohittivat tappioita kärsimättä saksalaisten sotasuunnitelmaan kuuluneet sukellusvenelinjat ennen kuin sukellusveneet olivat edes ehtineet paikalle.

Väärinymmärrettyjen tiedustelutietojen vuoksi britit alkoivat kuitenkin kuvitella, että amiraali Scheer taistelulaivoineen oli vielä satamassa, josta hän todellisuudessa oli lähtenyt jo 30. toukokuuta. Beattyn taisteluristeilijät etenivät etelään tiedusteluosastona. Perässä tulevat Jellicoen taistelulaivat hidastivat vauhtia polttoainetta säästääkseen, ja odottivat uusia tietoja vihollisen liikkeistä. Samaan aikaan saksalaiset etenivät pohjoiseen. Heidänkin taisteluristeilijänsä, joita komensi amiraali Franz von Hipper, kulkivat pääjoukon edellä harhautussuunnitelman mukaisesti. Saksan ja Britannian laivastot olivat törmäyskurssilla toisistaan tietämättä.

Meritaistelu alkoi 31. toukokuuta, kun saksalaisten ja brittiläisten taisteluristeilijöiden mukana kulkeneet, tiedustelutehtävissä olleet kevyet risteilijät havaitsivat toisensa ja avasivat tulen. Varsinainen taistelu käynnistyi vähän ennen kello neljää iltapäivällä, kun brittiläiset taisteluristeilijät aloittivat hyökkäyksen kohti saksalaisia taisteluristeilijöitä.

Amiraali Beatty yritti edetä kohti etelää estääkseen von Hipperin paluun tukikohtaansa Saksaan. Samalla von Hipper väisti alkuperäistä harhautussuunnitelmaa soveltaen kaakkoon, jotta Beatty houkuteltaisiin taistelemaan Saksan avomerilaivaston päävoimia vastaan. Tämän vetäytymistaistelun aikana Beattyn osastolle kävi huonosti: saksalainen Von Der Tann ampui täyslaidallisen kohti brittiläistä HMS Indefatigablea, joka irtautui rivistöstä ja upposi suuren räjähdyksen jälkeen. Seurauksena oli katastrofi: 1 019 miehistön jäsentä kuoli, vain kaksi pelastui. Noin 25 minuuttia myöhemmin Derfflinger osui yhteislaukauksella HMS Queen Maryyn, joka räjähti ja katkesi: vain yhdeksän miestä 1 284 hengen miehistöstä jäi henkiin. Tuhot osoittivat, että brittien taisteluristeilijät olivat aivan liian heikosti panssaroituja. Britit olivat otaksuneet, että taisteluristeilijät välttyisivät pahoilta osumilta nopeutensa turvin, mutta tämä paljastui toiveajatteluksi. Tuhoista tyrmistynyt Beatty lausui kuuluisat sanat: ”It seems that something is wrong with our bloody ships today” (suom. näissä helkkarin laivoissa taitaa olla tänään jotain vikaa).

Beattyn lippulaiva HMS Lion kärsi sekin pahoja vaurioita. Beatty käski lähes tuhotun osastonsa kääntymään poispäin Saksan laivastosta ja lähtemään kohti pohjoista, jossa Grand Fleet oli valmiina. Beattyn vetäytymistä suojasivat kontra-amiraali Horace Hoodin komentamat alukset.

Samaan aikaan amiraali Sir John Jellicoe lähetti kolme taisteluristeilijää auttamaan Beattyn vetäytymistä. Noin kello 17.35 aikoihin taisteluristeilijät aloittivat tulituksen von Hipperin aluksia kohti ja vaurioittavat pahasti Lützowia. Taisteluristeilijät osuvat myös kahteen kevyeen risteilijään, Wiesbadeniin ja Pillauhiin. Jellicoen suunnitelmat perustuivat osittain vääriin tiedustelutietoihin. Hän yritti myöhemmin siirtää laivansa parempiin asemiin Saksan avomerilaivaston päävoimia vastaan, jotta hän olisi saanut katkaistua saksalaisten perääntymisyhteydet tukikohtiinsa. Tämä olisi antanut briteille mahdollisuuden tuhota saksalaiset merellä.

Saksalaisten avomerilaivastoa oli vastassa brittien sota-alusten noin 14 kilometriä pitkä rivistö, mutta saksalaiset päättivät silti jatkaa taistelua. Heti ensimmäiseksi saksalaiset Derfflinger ja Lützow upottivat kontra-amiraali Hoodin lippulaivan HMS Invinciblen. Saksan laivaston komentaja, amiraali Reinhard Scheer aavisti vaaran, ja hän päätti irrottaa omat aluksensa, jotta niillä olisi vielä mahdollisuus päästä pakoon. Jellicoe huomasi tilanteen ja yritti jälleen estää saksalaisten vetäytymisen.

Voittaakseen aikaa ja odottaessaan Saksan laivaston pääosan saapumista apuun amiraali Scheer käski keveimpiä aluksiaan, kuten hävittäjiä ja torpedoveneitä, sekä von Hipperin taisteluristeilijöitä hyökkäämään brittien kimppuun. Scheer onnistui pakenemaan pimeyden suojassa, mutta hänen voimansa kärsivät suuria menetyksiä. Linjalaiva (toisin sanoen dreadnought-kautta edeltäneen ajan vanhentunut taistelulaiva) Pommern upposi brittien torpedon osuttua siihen. Kevyet risteilijät Frauenlob ja Rostock saivat osumia ja upposivat. Taistelulaiva Posen katkaisi kahtia Elbingin. Myös taisteluristeilijä Lützow piti hylätä, ja saksalaiset upottivat sen myöhemmin torpedolla, jotta alus ei olisi joutunut brittien käsiin.

Meritaistelu loppui yön pimetessä. Saksan laivasto kykeni vielä palaamaan tukikohtia suojaavien miinakenttien läpi. Taistelulaiva Ostfriesland kuitenkin vahingoittui ajaessaan miinaan aamulla 1. kesäkuuta.

Saksassa Skagerrakin taistelua juhlittiin voittona, koska kolme brittien taisteluristeilijää, kolme risteilijää sekä kahdeksan hävittäjää upposivat saksalaisten menettäessä vain yhden vanhentuneen taistelulaivan, yhden taisteluristeilijän, neljä kevyttä risteilijää ja viisi hävittäjää.

Taistelua juhlittiin voittona myös Britanniassa, jossa järjestettiin suuret valtakunnalliset juhlallisuudet. Jo 2. kesäkuuta Britannian laivasto ilmoitti olevansa taas toimintavalmis Skagerrakin taistelusta huolimatta. Alustappioistaan huolimatta Britannian laivasto oli yhä iskukykyinen ja se pystyi varmistamaan Saksan avomerilaivaston pysymisen eristyksissä kotisatamissaan. Brittien toimintaa taistelun aikana tosin pidettiin huonona, vaikka Jellicoe olikin vähällä aiheuttaa Scheerille suuria tappioita.

• Taisteluristeilijät: HMS Indefatigable, HMS Queen Mary, HMS Invincible
• Panssariristeilijät: HMS Black Prince, HMS Warrior, HMS Defence
• Laivueenjohtajat: HMS Tipperary
• Hävittäjät: HMS Shark, HMS Sparrowhawk, HMS Turbulent, HMS Ardent, HMS Fortune, HMS Nomad, HMS Nestor

• Taisteluristeilijät: SMS Lützow
• Vanhentuneet taistelulaivat: SMS Pommern
• Kevyet risteilijät: SMS Frauenlob, SMS Elbing, SMS Rostock, SMS Wiesbaden
• (Raskaat torpedoveneet) hävittäjät: V48, S35, V27, V4, V29

• Beattyn virallinen raportti (englanniksi)
• Jellicoen raportti (englanniksi)
• Otteita taistelua käsittelevästä Jellicoen teoksesta The Grand Fleet, julkaistu 1919
• Scheer: Germany's High Seas Fleet in the World War, julkaistu 1920