Napoleon III

Louis Napoléon oli Napoleon Bonaparten veljenpoika ja perillinen, joka valittiin kansanvaalilla presidentiksi pian toisen tasavallan perustamisen jälkeen vuonna 1848. Vuonna 1851 hän suoritti vallankaappauksen ja julisti itsensä elinikäiseksi presidentiksi. Seuraavana vuonna hän kruunautti itsensä myös keisariksi saatuaan tähän valtuutuksen kansanäänestyksellä, perustaen siten uudelleen sedästään alkaneen Bonaparten dynastian.

Hallitsijana Napoleon III lähetti Ranskan joukkoja useisiin ulkomaisiin konflikteihin, kuten Krimin sotaan, Italian yhdistymissotiin ja Ranskan Meksikon-interventioon. Hänet syöstiin vallasta ja hänen perustamansa toinen keisarikunta lakkautettiin, kun hän jäi syyskuussa 1870 tappiollisen Ranskan–Saksan sodan aikana saksalaisten vangiksi. Hän kuoli maanpaossa Isossa-Britanniassa.

Ranskan teollistuminen otti harppauksen eteenpäin Napoleon III:n hallituksen teollisuuspolitiikan ansiosta. Se synnytti maahan uuden rikkaiden luokan ja toisaalta köyhyydessä eläneiden teollisuustyöläisten luokan. Napoleon III halusi toisaalta tukea kansalaisten rikastumista, mutta myös poistaa teollisuustyöläisten köyhyyden. Hän kiinnitti huomiotaan myös kaupunkisuunnitteluun ja käynnisti Pariisin uudistamisen.

Aikalaisia mietitytti Napoleon III:n politiikan kaksijakoisuus. Konservatiiveille hän oli liian liberaali ja liberaalit eivät voineet lopulta hyväksyä hänen itsevaltaista hallitustapaansa. Nykyäänkin ollaan edelleen eri mieltä siitä, oliko hänen hallintokautensa hyödyksi vai haitaksi hänen omalle maalleen ja Euroopalle.^[3]

Louis Napoleon oli nuorin Ranskan tasavallan presidentin virkaan astunut ennen Emmanuel Macronia.

•  
  Napoleon III:n isä Louis Bonaparte (1778–1846), Napoleon Bonaparten nuorempi veli, Hollannin kuningas.
•  
  Hortense de Beauharnais (1783–1837), Napoleon III:n äiti.

Napoleon III:ta kutsuttiin ennen keisariuttaan Louis Napoleoniksi (ransk. Louis Napoléon). Hänen isänsä Louis Bonaparte oli Napoléon Bonaparten nuorempi veli ja hänen äitinsä Hortense de Beauharnais, Napoleonin ensimmäisen vaimon Joséphine de Beauharnaisin tytär tämän edellisestä avioliitosta.^[2] Hän oli heidän kolmanneksi vanhin poikansa, vanhemmat veljet Napoléon Charles Bonaparte (1802–1807) ja Napoléon Louis Bonaparte (1804–1831) kuolivat ennen häntä.^[4][5] Louis Napoleon sai syntyessään arvonimen Hollannin prinssi, sillä Napoleon oli nimittänyt hänen isänsä Hollannin kuninkaaksi.^[2]

Louis Napoleon joutui pakenemaan Ranskasta lapsena heinäkuussa 1815, Napoleonin kukistumisen jälkeen. Lapsuusvuosia leimasivat paitsi maanpakolaisuus myös vanhempien katkerat riidat. Isä Louis Bonaparte syytti jatkuvasti vaimoaan uskottomuudesta. Tulevan keisarin isän väitettiin oikeasti olevan muuan hollantilainen amiraali, mutta asiaa ei ole voitu koskaan täysin selvittää.^[6] Vanhemmat asuivat suurimman osan avioliittoaan erillään.^[5] Äiti kertoi pojalleen tarinoita Ranskan keisarikunnan suuruudesta ja sen ajan elämän onnellisuudesta. Kertomukset vakuuttivat pojan niin, että tämä jo nuorena päätti tulla Ranskan hallitsijaksi.^[6]

Nuoruudessaan Louis Napoleon asui Sveitsissä, Saksassa ja Italiassa ja vietti varakkaan miehen elämää. Hän oli oppinut paremmin saksan kuin ranskan kielen ja puhui englantia todella hyvin. Louis Napoleon harrasti ammuntaa, miekkailua ja valjakkoajoa. Häntä on kuvailtu ahkeraksi ja miellyttäväksi, mutta monet epäilivät onko nuorukaisella päässään ainuttakaan vakavasti otettavaa ajatusta. Kaikille jotka vain jaksoivat kuunnella hän kertoi tulevaisuudestaan Ranskan hallitsijana. Kukaan ei ottanut näitä puheita vakavasti, sillä Ranskan valtaistuin oli lujasti Ludvig Filipin hallussa ja Napoleonin järjestelmä oli tuhottu Wienin kongressissa.^[7]

Suurimman osa lapsuuttaan tuleva keisari asui äitinsä kanssa Sveitsissä, Thurgaun kantonissa Arenenbergin linnassa, joka äiti osti vuonna 1817. Äiti Hortense oli romanttinen ja inspiroi nuorta Louis Napoléonia kaipaamaan menetettyä isänmaataan sekä innosti ihailemaan Napoleon I:n neroutta. ^[2] Hän hankki pojalleen kotiopettajia, mutta koulutus jäi hajanaiseksi, sillä äiti ei oikein osannut päättää, millainen koulutus lopulta olisi pojalle hyväksi. Lisäksi äidin ensimmäinen valinta pojan opettajaksi oli epäonnistunut. Opettajaksi valittu mies oli oppinut ja sivistynyt, mutta ei osannut opettaa eikä kasvattaa. Parasta antia hajanaisessa koulutuksessa olivat kieliopinnot, joiden johdosta Louis Napoleon oli aikuisena poikkeuksellisen kielitaitoinen oman aikansa olosuhteissa. Vuonna 1821 hän muutti äitinsä kanssa Baijeriin suorittamaan lukio-opintoja Augsburgissa vuosina 1821–1823, jonka jälkeen hänen "suloista itsepäistä poikaansa” opettivat yksityisopettajat,^[2] jotka kestivät useiden keskeytysten takia kuusi vuotta. Opintojensa lopuksi vuonna 1827, Louis Napoleon kirjautui Sveitsin armeijaan.^[8]

Vieraillessaan sukulaisten luona Etelä-Saksassa ja Italiassa hän tutustui paitsi muihin Bourbon-monarkian palauttamisen maanpaossa oleviin uhreihin, myös sorrettujen ihmisten elämään, kuten Itävallan ja paavin vallan alaisuudessa eläviin italialaisiin. Hän oli ennen kaikkea kiinnostunut historiasta ja häntä inspiroi ajatus kansallisesta vapaudesta. ^[2]

Louis Napoleon liittyi yhdessä vanhemman veljensä Napoléon Louis Bonaparten kanssa carbonarien johtamaan Italian vapautusliikkeeseen. Hän osallistui epäonnistuneeseen juoneen paavin hallitusta vastaan ​​Roomassa vuonna 1830 ja kapinaan Keski-Italiassa vuonna 1831, jossa hänen veljensä menehtyi tuhkarokkoon, josta Louis Napoleon itse selvisi. Hän itse pelastui Itävallan joukoilta vain äitinsä rohkean väliintulon ansiosta.^[2][5]

Napoleon Bonaparten poika, Napoleon II kuoli vuonna 1832. Louis Napoleon katsoi nyt olevansa suvun päämies ja myös Bonaparte-suvun kruununtavoittelija. Puheittensa, joissa hän julisti olevansa eräänä päivänä Ranskan hallitsija, vuoksi monien maiden poliisit pitivät häntä silmällä.^[9] Valmistautuakseen tehtäväänsä paremmin hän suoritti sotilaskoulutuksensa ja jatkoi taloudellisten ja sosiaalisten ongelmien opiskelua. Pian tämän jälkeen hän tunsi olevansa valmis julkaisemaan omia kirjoituksiaan poliittisista ja sotilaallisista aiheista. Pamflettissaan "Rêveries politiques" (1832) hän väitti, että vain keisari voi antaa Ranskalle sekä kunniaa että vapautta.^[2] Hänet kihlattiin vuonna 1836 serkulleen prinsessa Mathilde Bonapartelle, mutta kihlaus purettiin myöhempien tapahtumien vuoksi.^[10]

Vuonna 1836 Louis Napoleon matkusti Strasbourgiin tapaamaan erästä Waterloon veteraania. Veteraani ei kuitenkaan ottanut vakavasti Louis Napoleonin vallankumoushaaveita. Louis Napoleon oli jostain syystä saanut käsityksen, että veteraanin komentama rykmentti asettuisi hänen komennettavakseen. Sen jälkeen olisi marssittu Pariisiin ja olisi tehty vallankaappaus. Nuori vallankaappaaja vangittiin ja vietiin Pariisiin syytteeseen asetettavaksi.^[11] Kuningas Ludvig Filip karkotti hänet Yhdysvaltoihin, josta hänet kutsuttiin takaisin vuoden 1837 alussa äitinsä viimeisen sairastelun vuoksi. Hän karkotettiin Sveitsistä vuonna 1838 ja hän asettui Englantiin Lontooseen.^[2]

Louis Napoleon julkaisi vuonna 1839 teoksen ”Napoleonilaiset ihanteet” (“Des idées napoléoniennes”). Teosta voi pitää hänen poliittisen ajattelunsa kulmakivenä. Teos esittää Napoleon Bonaparten suurena kansanystävänä joka halusi hyvää kaikille ja erityisesti köyhälistölle. Hän oli ollut vallankumouksen ajatusten, vapauden, tasa-arvon ja veljeyden suuri kannattaja joka oli juuri aikeissa luopua yksinvallastaan. Suuria sotiaan keisari ei ollut halunnut käydä, vaan hänet pakotettiin niihin.^[12]

Seuraavan vallankumousyrityksen hän teki vuonna 1840 Boulognessa. Louis Napoleon lähti laivalla Lontoosta. Vallankaappausyritys lähti heti alusta alkaen kulkemaan huonosti. Oli sovittu että laiva lähtee kello 15.00, mutta Louis Napoleon saapuikin paikalle vasta kaksitoista tuntia myöhemmin. Ranskan poliisin vakoojat olivat varjostaneet häntä koko päivän ja onkin todennäköistä, että joku oli vihjannut suunnitelmasta Ranskan viranomaisille.^[13]

Louis Napoleonilla oli laivassa mukana pieni joukko vapaaehtoisia sotilaita, hevosia, elintarvikkeita ja kansalle suunnattuja julistuksia. Seuraava epäonnistuminen oli se, että alukseksi valittu siipirataslaiva Edinburgh Castle ei päässyt laskuveden vuoksi Boulognen satamaan. Oli tehtävä valinta: perääntyäkö vai nousta maihin? Hän nousi kuitenkin maihin Boulognessa ja meni paikalliseen varuskuntaan pukeutuneena kenraalin univormuun.^[14] Varuskunnassa hänet vangittiin välittömästi.

Oikeudenkäynti ei mennyt kuten Ranskan hallitus oli suunnitellut. Hallitus oli kuvaillut nuorta vallankaappaajaa lähinnä ”itsepäiseksi hölmöksi”, mutta Louis Napoleon piti oikeudenkäyntiä tilaisuutena saada puhua suoraan Ranskan kansalle. Hän saikin monet kuulijoistaan, mukaan lukien tuomarit, kiinnostumaan sanomastaan, joka sisälsi sekä Waterloon taistelun 1815 tappion hyvittämisen että kansan oikeuden päättää asioistaan.^[15] Louis Napoleon tuomittiin elinkautiseen vankeuteen Hamin linnaan. Tänä aikana hän kirjoitti kirjan Köyhyyden poistaminen (“Extinction du paupérisme”). Tässä teoksessaan hän yhdisti vanhat ajatuksensa sosialistisiin näkemyksiin. Kirjassaan hän esittää huolensa Ranskan maatalouden heikosta tuotosta, työläisten huonosta elintasosta ja esittää valtion radikaalia puuttumista talouspolitiikkaan. Ajan radikaalit ajattelijat ottivat teoksen innolla vastaan. Sosialisti Louis Blanc innostui teoksesta niin, että kävi jopa tapaamassa Louis Napoleonia vankilassa.^[16]

Vankeus ei ollut mitään kosteassa sellissä istumista vaan välillä lähes miellyttävää. Rutiineihin kuului herätys kello kuudelta, työntekoa, lounas, työtä, päivällinen ja ulkoilua. Vankilalinnan komentaja piti epäonnisesta vallankaappaajasta ja pelasi tämän kanssa shakkia ja korttipelejä. Lisäksi Louis Napoleonin huone sisustettiin ja kunnostettiin. Hänen sallittiin tavata vierailijoita ja käydä kirjeenvaihtoa. Prinssi käytti aikaansa myös opintoihin ja myöhemmin, valtansa huipulla hän sanoi Hamin olleen hänen yliopistonsa.^[17] Kuitenkin vankeuden loppupuolella hän kirjoitti eräälle ystävälleen tuntemuksistaan että elämä on lyijyn raskasta sekä monotonista ja tuntemuksistaan että monet ystävät ovat hylänneet hänet. Lisäksi huoli isän terveydestä varjosti hänen mieltään. Oltuaan kuusi vuotta vankina Louis Napoleon pakeni vankilasta linnan korjaustöiden aikana pukeutuneena työvaatteisiin ja lankkua kantaen. Häneltä kesti vain 12 tuntia päästä turvaan Isoon-Britanniaan.^[18]

Pakonsa jälkeen Louis Napoleon oli uudelleen paossa Britanniassa. Napoleon III:n asuntoa, numero 6 Clarendon Squarella Royal Leamington Spassa, jossa hän asui vuosina 1838–1839 ja 1846–1848, kutsutaan Napoleonin taloksi. Lontoossa hän eli äitinsä jättämän suuren perinnön turvin ja järjesti hienoja juhlia, ajeli upeilla vaunuilla ja tapaili tyylikästä rakastajatartaan. Hän tapasi myös Benjamin Disraelin, jolle esitelmöi aikeestaan hallita Ranskaa. Disraeli muisteli myöhemmin, että uskoi puhuvansa mielipuolen kanssa. Louis Napoleon on Disraelin kirjoittaman romaanihahmon, prinssi Florestanin, esikuva.^[19]

•  
  Louis Napoleonin essee, ”Köyhyyden poistaminen”, esittää sosiaalireformeja työväestön aseman parantamiseksi. Teosta jaettiin äänestäjille paljon vuoden 1848 vaalikampanjan aikana.

Louis Napoleon palasi helmikuun 1848 vallankumouksen jälkeen Ranskaan. Hänet valittiin toisen tasavallan kansalliskokouksen jäseneksi syyskuussa 1848. Kun Louis Napoleon saapui istuntosaliin ensi kertaa 26. syyskuuta kesken toisen edustajan puheen, muiden edustajien huomio kiinnittyi häneen välittömästi. Niin moni halusi ensi kertaa elämässään nähdä miehen jonka nimi toi mieleen Ranskan suuruuden.^[20] Hän ryhtyi myös presidenttiehdokkaaksi. Vaalikampanjassaan hän julisti, että haluaa olla kuin George Washington eikä yksinvaltias. Vaalikampanjan tunnuslauseena oli rauha ja hyvinvointi, uudistukset ja järjestys. Mitään sortoa, tuli se sitten oikealta tai vasemmalta, ei sallittaisi. Työläisiin vetosi hänen teoksensa ”Köyhyyden poistaminen”, ja talonpojat tuumivat että Louis Napoleon on niin rikas mies, että ei tarvitse valtiolta mitään ja poistaa verot. Presidenttiehdokas oli tässä vaiheessa niin köyhtynyt, että hänen rakastajattarensa maksoi kampanjan kulut. Hänet palkittiin myöhemmin valtiollisella eläkkeellä ja de Beauregardin kreivittären tittelillä. Victor Hugo, myöhemmin Louis Napoleonin sinnikäs vastustaja, oli tässä vaiheessa vielä täysin vallantavoittelijan lumoissa.^[21]

Joulukuun 1848 Ranskan presidentinvaaleissa presidentiksi valittiin Louis Napoleon. Hän sai yli viisi miljoonaa ääntä, eli 74,2 prosenttiä äänistä, kun hänen vastustajansa Louis Eugène Cavaignac sai runsaat miljoona ääntä. Perustuslain mukaan Napoleonin virkakauden tuli päättyä vuonna 1852. Tähän hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta.^[22]

Louis Napoleon halusi esiintyä tasavaltalaisena ja hän oli myös poliittisen juonittelun mestari. Hän suosi konservatiiveja ja perusti uuden hallituksen syksyllä 1849. Hän antoi konservatiivien säätää lakeja, jotka auttoivat radikalismin nousua Ranskassa. Konservatiivit säätivät ensiksi lain, joka palautti kirkolle määräävän aseman opetuslaitoksessa ja toiseksi lain, joka poisti äänioikeuden kolmelta miljoonalta työläiseltä. Presidentti antoi kansan ymmärtää, että paheksui näitä toimenpiteitä ja että hän oli kansan puolella. Hän kierteli ympäri maata ja puhui kansalle puheita, joissa hän esiintyi epäitsekkäänä ja idealistisena kansanystävänä.^[23]

Merkkejä kansannoususta oli tullut poliisin tietoon pitkin syksyä 1851. Huhuttiin myös vallankaappauksesta, mutta sen uskottiin tulevan joko radikaalien tai kuningasmielisten taholta.^[24] Presidentti ja hänen lähipiirinsä ryhtyivät valmistelemaan vallankaappausta 1. joulukuuta. Suunnitelmat olivat suurelta osin presidentin velipuolen, kreivi Charles de Mornyn tekemät. Seuraavana päivänä Louis Napoleon määräsi lakiasäätävän kokouksen vangittavaksi. Sanomalehtiä kiellettiin ja lakiasäätävän kokouksen väitettiin suunnitelleen sisällissotaa. Yleinen äänioikeus palautettaisiin pian ja kansa pääsisi vaaliuurnille, luvattiin vallankaappaajien julistuksessa.^[25]

Työläiset nousivat kapinaan viides joulukuuta ja Louis Napoleon kukisti kapinan verisesti. Yli 26 000 henkeä tuomittiin erilaisissa komiteoissa eri puolilla maata. 10 000 henkeä lähetettiin Algeriaan ja kolmisen sataa lähetettiin Cayenneen tai Uuteen-Kaledoniaan. Arviolta 1 500 henkeä karkotettiin maasta. Suoritettiin kansanäänestys, jossa kysyttiin voiko Louis Napoleon pitää valtansa ja voiko hän muuttaa hallitusmuotoa. Kahdeksan miljoonaa henkilöä kävi äänestämässä ja heistä 7 500 000 henkilöä äänesti kysymykseen myöntävästi.^[26]

Louis Napoleon teki vallankaappauksen vuonna 1851 ja kruunautti itsensä keisari Napoleon III:ksi 2. joulukuuta 1852. Senaatti oli ehdottanut hänen julistamistaan keisariksi saman vuoden marraskuussa. Ranskaa hänen keisarikaudellaan sanotaan toiseksi keisarikunnaksi (ransk. le Second Empire). Hallitusmuoto annettiin tammikuussa 1852. Keisarille annettiin toimeenpanovalta ja senaatti oli keisarin asettama. Kansanedustuslaitos menetti merkityksensä. Poliittinen oppositio vaiennettiin. Lehdistöltä oli viety vapaus ja poliittiset klubit oli kielletty. Sosialistijohtajat olivat maanpaossa. Opposition äänitorvi, kirjailija Victor Hugo oli maanpaossa Guernseyn saarella. Keisaria hän kutsui pilkkanimellä ”Napoleon pieni” ja kuvaili tätä rahvaanomaiseksi ja teatraaliseksi mieheksi, joka on kuitenkin syyllistynyt inhottaviin rikoksiin.^[27] Keisarin valtaa pönkitti myös tehokas poliisilaitos.^[28]

Louis Napoleon ei saanut presidenttinä ollessaan yhtä ylhäistä syntyperää edustavaa prinsessaa puolisokseen.^[2] Hän kosi prinsessa Caroline Vasaa (1833–1907), joka oli Kustaa IV:n Aadolfin pojan Gustav av Vasan ja prinsessa Luise Amelie von Badenin ainoa tytär ja vuonna 1852 kirjeitse 16-vuotiasta prinsessa Adelheid zu Hohenlohe-Langenburgia (1835–1900), herttua Ernst I:n zu Hohenlohe-Langenburgin ja prinsessa Feodora zu Leiningenin tytärtä.^[29] Carolinen isä vastusti kihlausta Louis Napoleonin roomalaiskatolisen uskonnon vuoksi ja Adelheidin sukulaiset kuningatar Viktoria ja prinssi Albert olivat liittoa vastaan, koska pitivät Louis Napoleonia nousukkaana ja keisarikunnan jatkuvuutta epävarmana.^[30][31]

Hän kihlautui keisariksi tultuaan espanjalaissyntyisen kreivitär Eugénie de Montijon kanssa 15. tammikuuta 1853.^[2] Hänen oma sukunsa, etenkin serkku ja kruununperijä, prinssi Napoléon Joséph Bonaparte (1822–1891)^[32] vastusti avioliittoa ja piti pelkkää kreivitärtä liian alhaissyntyisenä puolisona keisarille. Myös Ranskan hallitus vastusti liittoa.^[33] Louis Napoleon oli kosinut häntä jo presidenttinä ollessaan vuonna 1849 ja saanut rukkaset.^[34][35]

Napoleon ilmoitti kihlauksesta 22. tammikuuta 1853 sanoen:

"Olen pitänyt parempana naista, jota rakastan ja kunnioitan, kuin minulle tuntematonta naista, jonka kanssa avioitumisesta olisi koitunut sekä etuja että uhrauksia."^[30]

Tammikuun 29. päivä 1853 vihittiin siviilivihkimyksellä Tuileries'n linnassa 44-vuotias keisari Napoleon III ja 26-vuotias kreivitär Eugénie de Montijon, María Eugenia Ignacia Agustina de Palafox y Kirkpatrick (1826–1920). Seuraavana päivänä heidät vihittiin uskonnollisessa seremoniassa Notre-Damen katedraalissa.^[34][35]

Heille syntyi yksi lapsi, Napoléon Eugène Louis Jean Joseph Bonaparte, keisarillinen prinssi (16. maaliskuuta 1856 – 1. kesäkuuta 1879), jonka jälkeen Eugènie kieltäytyi avioelämästä miehensä kanssa, koska hän piti sitä "inhottavana".^[36]

Keisarin puolisoa on kuvattu kylmäksi naiseksi, joka käytti viehätysvoimaansa saadakseen valtaa. Kansalaisten huomio kiinnittyi siihen, että maakuntamatkoilla ja julkisissa tilaisuuksissa keisarinna käyttäytyi ikään kuin hänen puolisonsa ei olisi paikalla laisinkaan. Keisarinna halusi kaikin keinoin turvata poikansa Napoléon Eugènen pääsyn Ranskan valtaistuimelle. Keisari antoi puolisonsa sotkeutua politiikkaan sillä ehdolla, että tämä ei puutu mitenkään hänen moniin naisseikkailuihinsa. Eugénie oli toisen keisarikunnan ehdoton muodin edelläkävijä, jota toteutetiin muotitaiteilija Charles Frederick Worthin muotitalossa ja oli myös julkisten juhlatilaisuuksien keskipiste. Hänen monipuolinen hyväntekeväisyystyönsä on nykyään paljolti unohdettu.^[34][35]

Ranskan suurteollisuus kasvoi toisen keisarikunnan aikana voimakkaasti ja sen seurauksena rakennettiin laaja rautatieverkko. Rautatieverkon pituudeksi tuli toisen keisarikunnan aikana 25 000 kilometriä. Myös posti- ja lennätinlaitosta kehitettiin voimakkaasti. Pariisin pörssistä tuli merkittävä taloudellisen eduntavoittelun ja keinottelun näyttämö.^[37] Ranskalaista pääomaa virtasi ulkomaille lainoina enemmän kuin koskaan ennen.^[38] Pinnan alla kyti vastarinta: Napoleon III selvisi murhayrityksestä 28. huhtikuuta 1855 ja lisäksi hän pakeni toista murhayritystä 14. tammikuuta 1858. Jälkimmäisen murhayrityksen tekijä oli italialainen Felice Orsini, joka katsoi keisarin pettäneen Italian vapauspyrkimykset. Orsini yritti murhata keisarin Pariisin oopperassa suurella pommilla. Pommin räjähdys surmasi kahdeksan henkilöä ja 150 haavoittui.^[39]

Toisen keisarikunnan aikana parannettiin myös koululaitosta. Napoleon III ja hänen opetusministerinsä Victor Duruy päättivät ulottaa koulutuksen koskemaan myös tyttöjä ja nuoria naisia. Jokaiseen kuntaan määrättiin perustettavaksi tyttökoulu. Uudistus tuotti tuloksia: vuonna 1861 valmistui ensimmäinen ranskalainen nainen, Julie-Victoire Daublé, ylioppilaaksi. Vuonna 1862 avattiin ensimmäinen nuorten naisten ammattikoulu ja samana vuonna aloitti ensimmäinen nainen opinnot yliopistossa. Alkeiskoulujen opetusta monipuolistettiin. Määrättiin, että niissä pitää opettaa historiaa, maantiedettä, musiikkia ja liikuntaa. Yläkoululaisille ryhdyttiin opettamaan kirkon vastustuksesta välittämättä filosofiaa. Uudistus kantoi hedelmää. Vuonna 1852 armeijaan värväytyneistä 40 prosenttia oli ollut lukutaidottomia, mutta vuonna 1869 enää 25 prosenttia.

Työväenluokan asemaa parannettiin aluksi varovaisin toimenpitein, kuten perustamalla Pariisiin kaksi klinikkaa vähävaraisille ja rajoittamalla sunnuntaisin tehtävää työtä. Valtakautensa loppupuolella, saadakseen työväenluokan tuen, keisari teki merkittäviä uudistuksia.

Napoleon III edisti elinkeinoelämää suosimalla vapaata kauppaa. Kansainväliset rahoituskriisit alkoivat olla arkipäivää 1800-luvun maailmantaloudessa. Yksi rahoituskriiseistä osui vuonna 1857 myös Ranskaan. Kriisi heikensi porvariston luottamusta keisariin. Samana vuonna pidettiin vaalit joissa järjestäytynyt liberaalisuuntaus puhui ensi kerran kansan oikeuksista. Suuntaus onnistui saamaan kansanedustuslaitokseen viisi edustajaa. Keisari ei tästä huolestunut. Samaan aikaan alkoi levitä puhetta siitä, että keisarin poliittinen ohjelma oli liian hajanainen ja ristiriitainen. Vuonna 1860 Napoleon III antoi periksi liberaaleille ja myönsi kansanedustajille oikeuden tehdä hallitukselle välikysymyksiä ja pyytää ministereitä vastaamaan toimintaansa koskeviin kysymyksiin.^[40]

Hän myös kaunisti Pariisia. Pariisin jälleenrakentamisen taustalla olivat puhtaasti poliittiset ja sotilaalliset syyt. Ahtaita vanhoja katuja levennettiin ja rakennuksia vahvistettiin. Vanha keskiajan Pariisi hävitettiin. Kaikki tämä tehtiin tulevien vallankumouksien estämiseksi ja vallassa olevan hallituksen puolustamisen parantamiseksi. Paroni Georges-Eugène Haussmann ohjasi Pariisin jälleenrakentamista vuosina 1853–1870. Pariisin jälleenrakentamisen yhteydessä tapahtui tontti- ja rakennuskeinottelua. Niiden paljastuminen heikensi kansan luottamusta hallitsijaansa.^[41]

1860-luvulla alkoi kansan vastustus kasvaa keisarikuntaa kohtaan. Napoleon III pelasi kaksilla korteilla. Hän ryhtyi miellyttämään niin porvaristoa kuin työläisiäkin. Työläisille annettiin lakko-oikeus vuonna 1864 ja oikeus ammatilliseen järjestäytymiseen vuonna 1866. Lisäksi valtio ryhtyi maksamaan avustuksia niille yhtiöille, jotka rakensivat työläisille edullisia asuntoja. Vuonna 1863 pidettiin vaalit, joiden tulosta yritettiin etukäteen peukaloida muun muassa hajottamalla oppositiolle suosiollisia vaalipiirejä. Hallituksen propagandarumpu pärisi sitä kannattavien ehdokkaiden puolesta. Hallitus sai vaaleissa jälleen äänienemmistön, mutta kaksi miljoonaa äänestäjää äänesti sitä vastaan. Oppositio sai nyt 35 paikkaa. Uusien lainsäätäjien joukossa oli Napoleon III:n sitkeä vastustaja, tuleva Ranskan tasavallan presidentti Adolphe Thiers.^[42]

Keisarin mielestä tähän ei kannattanut uhrata ajatustakaan. Kuitenkin vastustus oli kasvavaa: teattereissa vihellettiin näyttelijöille, joiden tiedettiin olevan hallituksen suosiossa, ja kahviloissa luettiin ääneen keisarista kertovia pilkkarunoja. Vuonna 1867 päätettiin tulla oppositiota vastaan: poliittiset klubit sallittiin, lehdistösensuuria lievennettiin ja lainsäätäjille myönnettiin entistä suurempi oikeus tehdä välikysymyksiä.^[43]

Keisarin terveys oli alkanut horjua ja hän näytti vanhalta mieheltä. Émile Zola kirjoitti armottoman kuvauksen jonka mukaan Napoleon III oli ”... väsynyt ja horjuva mies, kasvot olivat kalpeat ja pöhöttyneet... keisari kulki eteenpäin lyhyin laahaavin askelin.”^[44] Huolta aiheutti opposition kasvava vaikutus ja huoli siitä, pääsisikö poika koskaan valtaistuimelle. Hän oli kärsinyt äärimmäisen tuskallisista virtsakivikohtauksista jo vuodesta 1857 lähtien.^[2]

1860-luvun loppuvuosina keisari heräsi Preussin muodostamaan kasvavaan uhkaan. Saksa oli muodostumassa yhtenäisvaltioksi Preussin johdolla. Keisari ja hänen hallituksensa yrittivät päästä tilanteen herroiksi uudistamalla Ranskan armeijan. Tehtävä annettiin marsalkka Nielille joka kuitenkin kuoli yllättäen. Armeijan konservatiivinen johto torjui uudistukset.^[45] Kasvavia oppositiovoimia päätettiin lähestyä muodostamalla tammikuussa 1869 liberaalihallitus Émile Olliverin johdolla. Se päätti järjestää kansanäänestyksen siitä, että hyväksyykö Ranskan kansa liberaalihallituksen uudistuspolitiikan. Keisari ilmoitti, että on tarve ”kuunnella kansan sydäntä”.^[46] Kansanäänestys oli käytännössä ensimmäinen vapaa äänestys sitten vuoden 1849. Osa äänestäjistä meni äänestystilaisuuteen kulkueena laulaen kiellettyä Marseljeesia. Keisari salli tämän, sillä oli varma, että suuri yleisö äänestää kuitenkin juuri niin kuin hän haluaisikin.^[47]

Kansanäänestys toukokuussa 1869 oli keisarille valtava voitto. Oppositiossa Léon Gambetta puhui kiivaasti keisaria vastaan vaatien tasavaltaa ja Ranskan vuoden 1789 vallankumouksen ihanteiden täyttämistä. Keisari siirsi tehtäviään pääministerille 2. tammikuuta 1870 alkaen. Ranskassa vallitsi erittäin optimistinen tunnelma ja sanottiin, että on siirrytty uuteen, ”liberaaliin keisarikuntaan”. Paikallishallintoa ja korkeinta opetusta ryhdyttiin uudistamaan. Lisäksi ryhdyttiin ajanmukaistamaan rikoslakia. Optimistinen henki näkyi myös Pariisin pörssin nousevissa kursseissa.^[48] Keisari ryhtyi suunnittelemaan, että voisi luopua vallasta vuonna 1874. Tuolloin hänen poikansa Eugene täyttäsi 18 vuotta ja liberaalit uudistukset varmistaisivat hänen valta-asemansa. Yhdessä Eugénie-puolisonsa kanssa hän asuisi talvet Pyreneiden juurella Paussa ja kesät Biarritzissa.^[49] Pian puhkesi kuitenkin sota, joka johti Napoleon III:n valtakauden loppumiseen ja uuden, Ranskan kolmannen tasavallan syntyyn.^[50]

Napoleon III järjesti kansalle leipää ja sirkushuveja. Säännöllisesti järjestettiin hovijuhlia ja maailmannäyttelyjä. Vuoden 1855 ja 1867 Pariisin maailmannäyttelyt olivat omana aikanaan huomiota herättäviä tapahtumia. Erityisesti jälkimmäisestä pyrittiin tekemään loistava näytelmä joka todistaisi kaikille Ranskan vauraudesta. Näyttelyä kävivät katselemassa monet Euroopan hallitsijat ja merkkihenkilöt.^[51] Hienoihin julkisivuihin kiinnitettiin huomiota ja ensimmäiset tavaratalot avasivat ovensa. Kuuluisuutta saavuttivat muotihuoneet ja kurtisaanit. Émile Zola kirjoitti myöhemmin, että keisarivalta oli muuttamassa Pariisia Euroopan bordelliksi.^[52]

Itämainen sota vuosina 1853–1856 ja Sardinian kuningaskunnan auttaminen, Italian yhdistyminen ja sota Itävaltaa vastaan 1859 lisäsivät Napoleonin kansansuosiota ja Savoijin vapautuminen ja Nizzan (Ranskan Rivieran) alueen saaminen Ranskalle, mikä oli Ranskan viimeinen laajentuminen Euroopassa.

Keisari kiinnitti huomionsa myös Ranskan ulkomaankauppaan ja näkyvyyteen maailmalla. Hänen valtakaudellaan vallattiin uusia siirtomaita. Uusi-Kaledonia otettiin Ranskan hallintaan, sen pääkaupunki Nouméa perustettiin vuonna 1854. Afrikasta vallattiin Senegal vuosina 1854–1865 ja Aasiasta vallattiin Indokiina vuosina 1858–1868.

Sardinian kuningaskunnan pääministeri, Camillo Cavour vieraili salaisesti Napoleon III:n luona vuonna 1858. Neuvottelut olivat niin salaiset, että Cavour matkusti väärän passin turvin eikä keskusteluista tehty mitään pöytäkirjaa. Keskusteluissa päädyttiin siihen että Itävalta piti häätää sodalla ulos Italiasta ja pyrittäisiin luomaan italialainen valtioliitto.Keisari ajatteli voitokkaan sodan nostavan ranskalaisissa kansallishenkeä ja häivyttävän mielistä vuoden 1857 talouskriisin aiheuttaman pessimismin.^[53]

Italian kansallismieliset, joita Sardinia tuki, ryhtyivät järjestämään Itävallan vastaisia provokaatioita. Cavour solvasi julkisesti Itävallan hallitusta. Itävalta esitti huhtikuussa 1859 uhkavaatimuksen, jossa se kehotti Sardiniaa lopettamaan varustelunsa. Vaatimus torjuttiin, ja Itävallan joukot ylittivät Sardinian rajan. Napoleon III:n armeija kiirehti avuksi mukanaan keisarillinen julistus, jossa luvattiin ”vapauttaa Italia Alpeilta Adrianmerelle”.^[54]

Ranskan armeija voitti itävaltalaiset joukot Magentan taistelussa. Solferinon taistelu muodostui verilöylyksi jonka Ranska voitti vain vaivoin. Sekä Napoleon III että Itävallan Frans Joosef olivat kypsiä tekemään rauhan. Keisarit tapasivat heinäkuun 11. päivä Villafrancassa. Tunnin kestäneiden neuvottelujen jälkeen päädyttiin, siihen että Itävalta sai edelleen pitää halussaan Venetsian. Omia kirkollis-konservatiivisia piirejään rauhoittaakseen Napoleon III jätti Ranskan joukot varmistamaan paavin vallan Kirkkovaltiossa. Tämän päätöksen johdosta, mikä viivästytti Italian yhdistymistä, Cavourin ja keisarin välit katkesivat ja keisari solvasi Cavouria ”pieneksi kauheaksi mieheksi” kun taas Napoleon III oli Cavourille ”kerta kaikkiaan petturi.”^[55]

Onnettomasti päättynyt Meksikon sotaretki vähensi merkittävästi Napoleon III:n suosiota. Saksan rautakansleri Otto von Bismarck luonnehti viisi vuotta kestänyttä seikkailua ”mielikuvitukselliseksi typeryydeksi”. Vuonna 1861 Meksikon presidentiksi tuli Benito Juárez joka lopetti edellisen hallituksen muun muassa Ranskalta ottamien velkojen korkojen maksamisen. Tämä antoi vuonna 1862 Isolle-Britannialle, Espanjalle ja Ranskalle tekosyyn lähettää Meksikoon sotajoukkoja. Iso-Britannia ja Espanja päättivät piankin vetäytyä, mutta Ranskan joukot valtasivat maan pääkaupungin Ciudad de Mexicon 7. kesäkuuta 1863.^[56] Ranskalaiset asettivat Meksikolle hallituksen, joka julisti maan katoliseksi keisarikunnaksi.

Ranskassa maanpaossa olevat meksikolaiset konservatiivi-monarkistit olivat keskustelleet keisarin puolison Eugénien kanssa joka puolestaan keskusteli keisarin kanssa siitä, että Meksikosta oli tehtävä keisarikunta, joka olisi Ranskan vasallivaltio. Keisari piti puolisonsa ideaa hyvänä. Meksikon keisariksi kutsuttiin vuonna 1864 Habsburgin suvun arkkiherttua Maksimilian. Lupaavan alun jälkeen tämä piankin huomasi, että ei ole toivottu hallitsija Meksikossa.^[57] Meksikolaiset tekivät sitkeää vastarintaa uutta keisariaan ja ranskalaisia vastaan.

Yhdysvallat oli koko ajan tukenut Meksikon tasavaltalaisia. Käynnissä ollut sisällissota esti heidän auttamisensa. Heti sodan päätyttyä Yhdysvaltain presidentti Andrew Johnson asetti 50 000 miehen vahvuisen joukon partioimaan rajalle. Ne uhkasivat hyökätä ranskalaisia joukkoja kohti. 12. helmikuuta 1866 Yhdysvallat vaati Monroe-oppiin vedoten Ranskan joukkojen lähtöä Meksikosta. Se asetti myös merisaarron estämään Ranskan miehistötäydennyksen.

Napoleon III julisti joukkojensa vetäytyvän Meksikosta 31. toukokuuta 1866. Keisari asetti suhteensa Yhdysvaltoihin tärkeämmiksi kuin perustamansa keisarikunnan ja keisari Maksimilianin. Meksikon tasavaltalaisjoukot kukistivat helposti Maksimilianin joukot. Meksikon keisari vangittiin ja teloitettiin 19. kesäkuuta 1867.^[58] Meksikon episodi maksoi 6 000 ranskalaisen sotilaan hengen. Rahaa kului 336 miljoonaa frangia, kun sotilasoperaatiolla yritettiin saada Meksiko maksamaan 60 miljoonan frangin velat. Napoleon III leimattiin Euroopassa Maksimilianin murhaajaksi. Suhteet Itävaltaan ajautuivat kriisiin.

Vuoden 1870 alkupuolella näytti siltä, että Ranskan toinen keisarikunta on voittanut sisäpoliittiset vaikeutensa ja että sen jatkuvuus olisi turvattu. Kyseisen vuoden heinäkuussa puhkesi sota, joka johti Napoleon III luopumiseen vallasta ja Ranskan kolmannen tasavallan syntyyn. Sodan taustalla olivat Espanjan valtaistuinkriisi ja Otto von Bismarckin pyrkimykset luoda yhtenäinen Saksan valtakunta.^[59],^[60]

Espanjan epäsuosittu kuningatar Isabella II syöstiin vallasta syyskuussa 1868. Seuraajan löytyminen osoittautui vaikeaksi, sillä kaikki suurvallat halusivat puuttua asiaan.^[61] Napoleon III halusi Espanjan valtaistuimelle entisen kuningattaren sukulaisen, Portugalin Alfonson, joka muodostaisi Pyreneiden niemimaalle yhtenäisvaltion joka turvaisi Ranskan investoinnit ja muut intressit.^[62] Espanjan hallitus halusi maan kuninkaaksi Preussin hallitsijasuvun Hohenzollernin prinssi Leopoldin.

Ranskassa heräsi pelko, että se joutuu nyt Preussin ja preussilaismielisen Espanjan saartamaksi. Se halusi kaikin tavoin estää tilanteen syntymisen.^[63] Preussi oli ottanut salaisesti yhteyttä Ison-Britannian hallitukseen, jotta se ei puuttuisi tilanteeseen. Tätä salaista diplomatiaa auttoi hallitsijahuoneiden läheinen sukulaisuussuhde.^[64] Monimutkaisten juonittelujen ja Ranskan taitamattoman diplomatian johdosta tilanne kärjistyi kesäkuussa 1870 sodan partaalle.^[65]

Toinen heinäkuuta vuonna 1870 Ranskan hallitus sai tiedon, että Hohenzollernin prinssi Kaarle oli valittu sittenkin Espanjan kuninkaaksi. Ranskan ulkoministeri piti puheen, että ”vieras valta horjuttaa nyt Ranskaa ja Euroopan tasapainoa ja Ranska tekee velvollisuutensa epäröimättä”. Otto von Bismarck keskusteli diplomaattien kanssa ja totesi, että Ranska on selvästi varautunut sotaan. Hohenzollernin prinssi Kaarle vetäytyi kuninkuudesta ja näytti, että rauha säilyy.^[66]

Puolisonsa tukemana keisari teki nyt kohtalokkaan virheensä. Hän päätti läksyttää Preussin kuningasta ja pyysi tätä vakuuttamaan, että ei tue enää ketään Espanjan valtaistuimelle. Ranskan lähettiläs ojensi keisarin sähkösanoman Preussin kuningas Vilhelm I:lle, joka antoi sen Otto von Bismarckille. Bismarck päätti ”paranneltuaan” sähkeen sisältöä julkaista sen. Nyt sähke näytti siltä, että Ranska olisi törkeästi loukannut Preussin kuningasta henkilökohtaisesti. Niin Pohjois-Saksassa kuin yhdistymiseen vastahakoisesti suhtautuneessa etelässäkin syntyi nyt isänmaallinen vihantunne ranskalaisia kohtaan. Vastaava tunne levisi Ranskaan ja se julisti sodan Preussille 19. heinäkuuta 1870.^[67]

Keisari päätti seurata armeijaansa taistelukentälle. Tämän hän teki vastoin sukulaistensa ja lääkärinsä toivetta. Lääkäri oli todennut keisarin niin sairaaksi, että tämä ei kestäisi sodan rasituksia. Käytyään messussa ja varmistettuaan, että poika on turvassa, hän lähti seuraamaan armeijaansa. Siviiliasiat hän jätti puolisonsa hoidettaviksi.^[68]

Ranskalaisten isänmaallisesta innosta ei ollut mitään hyötyä sodassa joka epäonnistui jo liikekannallepanossa. Kaavaillun 500 000 miehen sijaan joukkoihin saatiin vain 250 000 miestä. Saarbrückenissä saavutettiin pientä menestystä, mutta ylimielisesti kaavailtu ”riemumarssi Berliiniin” muodostui sarjaksi vakavia tappioita. Kellonvarmasti toiminut Saksan 500 000 miehen armeija eteni vastustamatta.^[69] Lopulta oltiin tilanteessa, jossa keisari oli armeijoineen saarrettuna Belgian rajan lähellä sijaitsevassa Sedanin linnoituksessa.^[70]

Taistelukentällä keisarista ei ollut ollut armeijalleen juuri mitään hyötyä, vaan melkein päin vastoin. Hänellä oli mukanaan hovivirkamiehiä ja keittiömestareita hopeakattiloineen ja shamppanjapulloineen. Sairastelu esti sodanjohdon.^[71] Sedanin taistelussa hän osoitti henkilökohtaista rohkeutta kulkemalla sotilaiden mukana saksalaisten pommituksessa vaarantaen oman elämänsä.^[72][73] Hän oli jo sairas ja yritti saada loppunsa taistelukentällä siinä onnistumatta.^[2] Syyskuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1870 hän päätti antautua säästääkseen armeijansa verilöylyltä. Hän lähti linnoituksesta seuraavana aamuna mukanaan henkilökohtainen kirje aiemmin ylenkatsomalleen Vilhelm I:lle.^[74]

Tieto antautumisesta tuli pian myös Pariisiin. Eugénie purskahti itkuun ja totesi että ”...antautuminen on mahdottomuus. Hän on kuollut ja minulta yritetään salata se.” 4. syyskuuta oli sunnuntai ja saatuaan tiedon keisarin antautumisesta pariisilaisia kerääntyi kaduille vaatimaan uutta hallitusta.^[75] Eugénie katsoi paremmaksi poistua maasta. Opposition johtajat Adolphe Thiers, Leon Gambetta ja Jules Favre julistivat kansalliskokouksessa Ranskan tasavallaksi. Ainuttakaan laukausta keisarikunnan puolesta ei ammuttu ja vain yksi kansanedustaja äänesti tasavallan julistamista vastaan.^[76][77]

Napoleon III oli viety sotavankeuteen Kasselin lähistölle Wilhemshöhen linnaan, missä keisarin aiemmin ylenkatsoma Bismarck toimi eräänlaisena yhdistettynä vanginvartijana sekä seuranpitäjänä. Vankeutta kesti seuraavaan vuoteen, jolloin Ranska ja Saksa tekivät rauhansopimuksen. Luettuaan sanomalehdistä rauhanehdoista entinen keisari tuumi, että ankara rauhansopimus on ”alkusoitto vaikeuksille Euroopassa.”^[78]

Vapauduttuaan saksalaisten sotavankeudesta entinen keisari siirtyi Englantiin, Chislehurstin kylään Kentissä. Eugénie vuokrasi kalustetun Camden Place -nimisen talon 300 punnan vuosivuokralla, mitä tuohon aikaan pidettiin melko edullisena. Puolisoiden ennen etäiset välit alkoivat lähetä jo viimeisinä Ranskan vuosina ja olivat maanpaossa jo hyvin läheiset. Aikansa kuluksi entinen keisari ryhtyi kirjoittamaan kirjoja. Ensimmäinen teos käsitteli Ranskan armeijaa ja se ilmestyi vuonna 1872. Se oli tarkoitettu kiistämään poliittisten vastustajien väitteet toisen keisarikunnan armeijan heikkoudesta. Toisessa teoksessa, joka ilmestyi kirjoittajansa kuoleman jälkeen, Louis Napoleon muisteli vuoden 1870 sotaa.^[79]

Entinen keisari sai Ranskasta usein viestejä, että hänellä olisi yhä paljon kannatusta. Erityisesti maalaiset ja kaupunkien pikkukauppiaat inhosivat tasavallan mukanaan tuomaa poliittista kiistelyä ja he kaipasivat keisarikunnan rauhallista elämää. Armeijankin sanottiin olevan hänen puolellaan; tarvitsisi vain nousta maihin Ranskassa ja valta siirtyisi hänelle. Louis Napoleon totesi kaikille olevansa kuitenkin jo liian vanha tekemään paluun valtaan.^[80]

Suurimman osan tuloistaan entinen keisaripari sai myymällä Eugénien koruja yli 1,125 miljoonalla frangilla Christie'sin huutokaupassa vuonna 1872^[81] sekä laittamalla myyntiin entisen keisarin kiinteistöjä. Iloa vanhenevan pariskunnan elämään toi Eugène-pojan menestys sotilasopinnoissaan. Elämänsä lopulla entistä keisaria piinasivat kovat kivut, joita sen ajan lääketiede ei voinut helpottaa kuin oopiumilla. Napoleon III kuoli 64-vuotiaana 9. tammikuuta 1873 virtsarakossa olevien kivien, toisten tietojen mukaan sappikivien poistoleikkauksen jälkeen.^[82][2][10] Hän kärsi jo alle 50-vuotiaana munuaissairaudesta, virtsakivistä, kroonisista virtsarakon ja eturauhasen infektioista, niveltulehduksesta, kihdistä, ylipainosta ja runsaan tupakoinnin aiheuttamista kroonisista vaikutuksista.^[83] Hänet on haudattu poikansa ja puolisonsa kanssa St Michael’s Abbeyn keisarilliseen kryptaan, Farnborough'in.^[10]

Napoleon III:n poika prinssi Napoleon Eugène liittyi Britannian armeijaan ja kuoli tiedusteluretkellä vuonna 1879 Zulu-sodassa Etelä-Afrikassa.^[84]

Yksityishenkilönä Louis Napoleonia pidettiin avuliaana, hyväsydämisenä, herkkätunteisena ja melankolisena. Häntä pidettiin myös älykkäänä ja haaveiluun taipuvaisena. Itse asiassa koko nuoruutensa hän haaveili tulevaisuudestaan Ranskan hallitsijana ja kertoi siitä kaikille jotka vain jaksoivat kuunnella.^[85] Opiskelu kiinnosti häntä läpi koko elämänsä ja keisarina ollessaan piti sitä rentoutumiskeinona hallitustoimista. Häntä kiinnostivat erityisesti historia, politiikka, sotilasasiat ja mekaniikka.^[86]

Vanhemmiten Louis Napoleonia vaivasi eräänlainen tylsyys ja hallitustoimia vaikeutti halu käydä käsiksi todellisiin ongelmiin. Tällöin kasvoi hänen puolisonsa Eugénien osuus valtakunnan politiikan suuntaviivoissa ja asioiden hoitamisessa.^[87] Tavattuaan keisarin Pariisin maailmannäyttelyssä 1855 Otto von Bismarck kuvaili hänen olevan ”...taitava ja rakastettava... Hänen älyään on yliarvioitu... Pohjimmiltaan hän on hyväntahtoinen.”^[88]

Keisarina ollessaan Napoleon III jakoi ihmisten mielipiteitä: konservatiiveille hän oli tavoiltaan liian rahvaanomainen ja mielipiteiltään liian vasemmistolainen. Sosialistit puolestaan pitivät häntä liian populistisena.^[89] Keisaria itseään vaivasi lapsellinen luulo siitä, että johtaja joka on kaapannut valtansa verisesti saavuttaisi kaikkien kunnioituksen ja rakkauden. Lisäksi hän uskoi voivansa yhdistää suurkapitalistien edut ja sosialismin. Hän puhui jatkuvasti köyhyyden poistamisesta, mutta työläiset menettivät uskonsa keisarin puheisiin.^[90]

Napoleon III työskenteli ahkerasti: hän perehtyi asioihin perusteellisesti ennen päätöksentekoa. Aamulla seitsemän aikaan hän joi kupin kahvia ja työskenteli yksin yhdeksään, sitten ministereidensä kanssa yhteentoista asti. Jatkuvien jalkakipujen vuoksi työhuone oli aina lämmitetty mahdollisimman kuumaksi. Joka tiistai- ja lauantaiaamu hän tapasi poikkeuksetta koko kabinetin Tuileries'n palatsissa. Lounaan jälkeen hän työskenteli lisää tai otti vastaan ​​vieraita. Iltapäivisin hän saattoi myös käydä ratsastamassa tai käydä tutkimassa Pariisin kaupungin erilaisia ​​rakennustöitä. Ennen ja jälkeen illallisen hän palasi takaisin työskentelemään. Iltaisin hän meni joskus teatteriin tai oopperaan keisarinna Eugénien kanssa.^[5]

Napoleon III ei ollut varsinaisesti kiinnostunut aikansa taiteesta, maalauksista tai kuvanveistosta. Hän oli intohimoinen historian ja arkeologian harrastaja. Hän perusti vuonna 1867 Musée des Antiquités Nationales (Kansallinen antiikkimuseo) Saint-Germain-en-Laye'n linnaan.^[5][10]

Napoleon III jäi historiaan myös naistenmiehenä, hänen avioliittonsa oli vuoden 1856 jälkeen enää vain muodollinen. Hän tosin itse väitti vain antautuneensa naisten hyökkäyksille. Hänen naissuhteensa eivät olleet vain pikku juttuja, vaan ne vaikuttivat myös hallitustoimiin ja keisarin maineeseen ympäri Eurooppaa. Louis Napoleon on yhdistetty ainakin seuraaviin naisiin:

• Mathilde Bonaparte, serkku ja kihlattu 1835-1836^[10]
• Maria Anna Schiess von Allensbach (1812–1880). Suhteesta syntyi poika Bonaventur Karrer (1839–1921).
• Mary Louisa Edwards (1814–1894), rakastajatar Lontoon vuosina 1839–1840. Louis Napoleon antoi hänelle tittelin kreivitär d'Espel ja asunnon Brasted Placessa Kentissä. Mary Louisa osallistui epäonnistuneen vallankaappausyrityksen järjestämiseen Boulognessa 1840 ja vieraili Hamin vankilassa vuosina 1840 ja 1841.
• Alexandrine Éléanore Vergot, Hamin vankilalinnoituksen pyykkäri. Suhteesta syntyivät pojat Eugène Bure (1843–1910) ja Alexandre Bure (1845–1882).
• Elisa-Rachel Felix (1821–1858), ”Euroopan kuuluisin näyttelijätär”
• Harriet Howard (1823–1865), varakas näyttelijätär ja Louis Napoleonin merkittävä taloudellinen tukija
• Virginia Oldoini (1837–1899), Castiglionin kreivitär, valokuvaaja ja Italian hallituksen Camillo Cavourin Ranskaan lähettämä vakooja
• Marie-Anna Waleska (1823–1912), kreivi, ulkoministeri Alexandre Colonna-Walewskin puoliso, mahdollisesti keisarin rakastajatar
• Justine Marie La Boeuf, alias Marguerite Bellanger (1838–1886), akrobaatti ja näyttelijätär
• Kreivitär Louise de Mercy-Argenteau (1837–1890). Suhde oli luultavasti täysin platoninen. Kirjoitti teoksen ”Keisarin viimeinen rakkaus”

•  
  Näyttelijätär Elisa Rachel (1823–1858).
•  
  Harriet Howard vuonna 1846. Rahoitti Louis Napoleonin paluun Ranskaan.

•   Kunnialegioona (1848)
•   Sotilasmitali (1852)
•   Italian vuoden 1859 sotaretken muistomitali (1870)

Lähde:^[91]

Lähde:^[91]

• Bury, J.P.T.: Napoleon III and the Second Empire, Perennial Library. Harper & Row Publishers, New York, USA 1968
• Corley, T.A.B.: Democratic Despot. A Life of Napoleon III. Barrie and Rockliff, London, United Kingdom, 1961
• Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 19, Kansallisuusliikkeet. Kirjoittanut Ragnar Svanström. WSOY, Porvoo, 1984. ISBN 951-0-09747-0
• Teljo, Jussi: ”Napoleonilainen diktatuuri”, Historian diktaattorityyppejä, s. 49–57. (Historian aitta 0439-2183) Jyväskylä: Gummerus.

•   Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Napoleon III Wikimedia Commonsissa