Ruotsin historia

Osa artikkelisarjaa
Ruotsin kulttuuri
Yhteiskunta Historia Kieli Ruotsalaiset Uskonto Kristinusko Mytologia
Taiteet ja kirjallisuus Arkkitehtuuri Taide Kirjallisuus Musiikki
Muut Keittiö Elokuva Urheilu
Symbolit Lippu Vaakuna Svea-mamma Kansallislaulu Taalainmaanhevonen
n k m

Ruotsin historia aloitetaan joskus viikinkiajasta, joskus 1000-luvusta. Tätä edeltänyttä aikaa kutsutaan Ruotsin esihistoriaksi. Ruotsin kuningaskunnan voidaan sanoa syntyneen noin vuonna 1350.^[1] Vuosina 1397–1523 Ruotsi oli ajoittain valtioliitossa Tanskan ja Norjan kanssa (Kalmarin unioni). Ruotsi nousi 1600-luvulla tilapäisesti eurooppalaisen suurvallan asemaan.

Katolisen kirkon yhdessä ruotsalaisten kanssa 1200-luvun lopulla tekemien niin sanottujen toisen ja kolmannen ristiretken seurauksena hämäläiset ja karjalaiset kokivat tappion ja heidän alueensa ajautuivat hiljalleen Ruotsin vallan alle. Ruotsi menetti Suomen Suomen sodassa vuonna 1809. Vuosina 1814–1905 Ruotsi oli unionissa Norjan kanssa.

Ensimmäiset ihmiset tulivat Ruotsiin edellisen jääkauden loppuessa kahta reittiä, toinen ryhmä saapui etelästä ja toinen pohjoisesta jäätöntä Norjan rannikkoa pitkin. Näiden ryhmien esinekulttuurit olivat erilaisia kuten myös heidän ulkonäkönsä. Geenitutkimusten mukaan etelästä saapuneilla oli tumma iho ja siniset silmät, kun taas Norjan rannikkoa pitkin saapuneilla oli vaalea iho ja silmien väri vaihteli. Ajan saatossa nämä ryhmät sekoittuivat.^[3][2]

Jäätikkö poistui nykyisen Ruotsin alueelta kokonaan noin 7000 vuotta eaa.^selvennä Asutus oli liikkuvaista, kesäisin kalastettiin ja pyydystettiin hylkeitä rannikolla, talveksi ainakin osa väestöstä siirtyi sisämaahan hirvijahtiin. Varhaisella kivikaudella asukkaita oli vain muutamia tuhansia. Ajanlaskun alussa saviastiat tulivat käyttöön.^[4] Maanviljely alkoi levitä Etelä-Ruotsiin noin 4000 eaa.^[5] Tämä johti väestönkasvuun ja entistä kerrostuneemman yhteiskunnan syntyyn. Indoeurooppalaisen kielen ajatellaan levinneen Ruotsiin nuorakeraamisen kulttuurin mukana noin 2800 eaa. On esitetty myös näkemyksiä uralilaisten varhaisesta läsnäolosta Ruotsista, mutta tällaiselle ei ole varsinaisia tieteellisiä perusteluja. Pikemminkin viime vuosien kielitieteelliset tulokset viittaavat siihen, että uralilaiset kielet ehtivät Fennoskandiaan myöhemmin kuin on viime vuosikymmeninä totuttu ajattelemaan (ks. Uralilaiset kielet). Pohjoisessa Fennoskandiassa on vielä 2000 vuotta sitten puhuttu tuntematonta paleoeurooppalaista kieltä, jonka saame syrjäytti ajanlaskun alun jälkeen.^[6][7]

Mahdolliset kulttuurirajat Skandinaviassa (esim. limes norrlandicus) eivät siis automaattisesti merkitse rajaa juuri indoeurooppalaisten ja uralilaisten kielten välillä.

Noin vuoden 1700 eaa. tienoilla alkoi pronssikausi. Pronssikauden kuluessa Etelä-Ruotsin alueella kukoisti vauras kulttuuri, jonka yhteydet ulottuvat Keski-Eurooppaan ja jopa Välimeren maailmaan saakka.^[8][9] Skånen Kivikissä sijaitsee pronssikautisen päällikön suuri kiviröykkiöhauta. Pronssikauden uskomusmaailmaa kuvittavat kalliopiirrokset ovat toinen kuuluisa muinaisjäännösryhmä. Tämän pronssikulttuurin edustajien uskotaan puhuneen indoeurooppalaista kieltä.

Eteläinen pronssikulttuuri ulottui Mälaren-järven tienoille saakka. Tämän kulttuuripiirin pohjoispuolella asui pronssikaudella metsästäjä-kalastajaväestöä, jota voinee pitää Ruotsin saamelaisten esivanhempina. Noin 800-luvulla ennen ajanlaskun alkua Keski-Ruotsin itäosaa asuttivat puolestaan Itämerensuomalaista kantakieltä puhunut väestö, jolla oli vahvat yhteydet Lounais-Suomeen sekä Viroon.^[10]

Suomen rannikoille levisi pronssikauden kuluessa voimakasta kulttuurivaikutusta Ruotsista, mahdollisesti pienimuotoisen maahanmuuton yhteydessä.

Ruotsin oloista rautakaudelta (noin 500 eaa. – 1050 jaa.) on vain vähän kirjallisia tietoja. Roomalainen Tacitus on ensimmäinen, joka mainitsee Ruotsin alueen asukkaita (suiones eli svealaiset).^[11] Arkeologinen löytömateriaali sitä vastoin on runsas.

Esiroomalaisella ajalla (noin 500–1 eaa.) rauta tuli yleiseen käyttöön. Arkeologisten löytöjen määrä ajalta on pienehkö, mutta maa pysyi jatkuvasti asuttuna. Viimeistään tässä vaiheessa Etelä-Ruotsin väestö lienee ollut kieleltään pääasiassa germaanista. Etelä-Ruotsissa viljeltiin maata ja hoidettiin karjaa. Pohjoisempana kalastuksen ja metsästyksen merkitys elinkeinoina oli suurempi. Pohjanlahden rannikoilla pyydettiin hylkeitä.

Pohjois-Ruotsin väestöt puhuivat suomensukuista kieltä, jonka voinee yhdistää lähinnä saameen. Saamelaisalueen uskotaan ulottuneen Keski-Ruotsiin saakka. Eräät löydöt Uplannissa viittaavat myös yhteyksiin Baltian ja Etelä-Suomen itämerensuomalaiselle alueelle.

Vanhemmalla roomalaisajalla (noin 1–200 jaa.) arkeologinen aineisto Etelä-Ruotsissa rikastui ja monipuolistui hautoihin laitettujen esineiden johdosta. Ruotsin alueelle kulkeutui melko paljon roomalaisia esineitä. Itä-Götanmaan ja Uplannin alueilta kohdistui ilmeisesti pienimuotoista muuttoa Lounais-Suomeen.

Nuoremmalta roomalaisajalta (noin 200–400 jaa.) on Etelä-Ruotsissa rikkaiden hautalöytöjen muodossa merkkejä entistä hierarkkisemmasta yhteiskunnasta ja vilkkaammista yhteyksistä roomalaiseen maailmaan. Luultavasti Ruotsin alueen asukkaita palveli Rooman armeijassa. Aikakausi oli sotaisa myös Skandinaviassa.

Kansainvaellusajalla (noin 400–550 jaa.) Ruotsiin kulkeutui kultaa, joka on peräisin mannermaalla käydyistä sodista. Luultavasti kansainvaellusajan melskeisiin ja ryöstöretkiin osallistui myös Ruotsin alueen asukkaita. Skandinaviassakin oli ilmeisesti levotonta. Etelä- ja Keski-Ruotsin ohella arkeologisia löytöjä on runsaasti myös pohjoisempaa, esim. Medelpadista. Poliittinen organisaatio kehittyi: Vanhan Uppsalan suuriin hautakumpuihin haudattiin mahtimiehiä tai kuninkaita. Helgön saarella Mälaren-järvessä sijaitsi kuuluisa käsityökeskus.

Vendel-aika (550–800 jaa.) tunnetaan runsaista hautalöydöistään. Keski-Ruotsissa (Uplanti) paikallisten mahtimiessukujen jäseniä haudattiin veneissä aseineen ja sotavarusteineen muun muassa Vendelin kalmistoon.^[12] Löytöjä on runsaasti myös Gotlannissa. Mahdollisesti ruotsalaisylimyksillä oli liittolaisia tai kannattajia Suomessa.

Viikinkiaika (800–1050 jaa.) on viimeinen ja kaiketi tunnetuin Ruotsin esihistorian jakso. Koska viikinkiajalta tunnetaan runsaasti riimukirjoituksia, se luetaan joskus jo historialliseen aikaan kuuluvaksi.

Ruotsin alueelta lähti myös liikkuvien skandinaavisten ja balttien laivastojen mukaan joukkoja, viikinkejä, joita kutsuttiin myöhemmin idässä yhteisellä nimellä rusit. He kävivät kauppaa, ryöstivät ja perustivat uudisasutuksia Itämeren alueella sekä idäntien varsilla eli Venäjällä ja Mustallamerellä. Keski-Ruotsissa sijaitseva Birka oli kuuluisa viikinkikaupan keskus Jyllannin niemimaalla sijaitsevan Hedebyn, Räävelin, Olhavajoen rannalla olevan Holmgårdin ja Oslon eteläpuolella olevan Kaupangin ohella.^[13] Viikinkiretkillä hankittua hopeaa haudattiin aarteina. 900-luvun jälkipuoliskolla idänkauppa hiipui. Bysantin keisari puolestaan kokosi kuuluisan valiojoukkonsa varjagikaartin viikinkisotureista. Viikingit olivat sotaisia ja taistelivat paljon myös keskenään. Harald Sinihammas toi kristinuskon Tanskaan ja yhdisti ensimmäisen kerran Tanskan ja Norjan 900-luvun loppupuolella. Ruotsin keskeiseksi alueeksi muodostui Sveanmaa, erityisesti Uppsalan ja Mälarenin ympäristö.^[14] Nykyisen Ruotsin alueet Kalmarista etelään ja Skåne kuuluivat Tanskalle, joka pystyi hallitsemaan merenkulkua Tanskan salmissa. Tanska pystyi keräämään suuria veroja Danelagenista Englannista. Tanskan asema heikentyi 1200-luvulla, kun nouseva Hansaliitto alkoi kuljettaa kauppatavaroita Lyypekin ja Hampurin välillä jokia pitkin ohitse Tanskan.

Viikinkiajan loppuvaiheessa yleistyi Keski-Ruotsin alueella tapa pystyttää riimukiviä elävien ja kuolleiden mahtimiesten ja -naistenkin muistoksi ja kunniaksi. Tunnetuista 6 500 riimukirjoituksesta noin 3 500 on löydetty nykyisen Ruotsin alueelta, jossa ne ovat keskittyneet Mälarenin ympäristöön. Ruotsin riimukivistä ajallisesti noin neljä viidesosaa on 900-luvun lopulta 1100-luvun alkuvuosikymmenille. Mitä nuorempia ne ovat, sitä enemmän niissä on havaittavissa kristillistä vaikutusta. Riimukirjoitusta voi löytää vielä 1500-luvun hautakivissä, koska näillä merkeillä katsottiin olevan enemmän voimaa kuin latinalaisella kirjoituksella.^[15]

Viikinkiajalla skandinaavinen, talonpoikainen elämäntapa ulottui pohjoisessa suurin piirtein Merenkurkun tienoille, Ångermanlandiin saakka. Pohjoisempana asui väestöä, josta käytettiin nimeä kveenit ja tunturialueilla oli toinen kiertävää paimentolaiselämää elävä ryhmä, saamelaiset. Pysyviä rajoja näillä ryhmillä ei ilmeisesti ollut. Pohjanmaalla, merenkurkun molemmin puolin asunut kveeneiksi kutsuttu väestö on ilmeisesti nykyisten Tornionjokilaakson asukkaiden edeltäjiä. Adam Bremeniläinen mainitsee saamelaisten hallitseman Hälsinglandin sijaitsevan Ruotsin ja Norjan välissä. Paavi Innocentius II ja keisari Fredrik I Barbarossa mainitsevat Hälsinlandin Ruotsiin, Norjaan, Tanskaan, Färsaariin ja Grönlandiin verrannollisena alueena. Norjalaisessa Historia Norvegiæ 1100-luvun jälkipuolelta Ångermanlandin (Angaria) katsotaan olevan Norjan rajanaapuri. Pohjoisen Ruotsin väestöjen tuolloisista kielisuhteista ei tiedetä. Ajan kanssa nämä alueet ovat ruotsalaistuneet pohjoista kohden.^[13]

Kristinusko saapui Ruotsiin viikinkiajalla. Uskontoa levittivät sekä länsieurooppalaiset lähetyssaarnaajat että Bysantin ortodoksisesta kulttuurista omaksutut vaikutteet. 900-luvun lopulla syntyi Sigtunan kaupunki kristinuskon ja uuden kuninkaanvallan tukikohdaksi. Ensimmäinen Ruotsin kuningas, josta on konkreettisia tietoja, on noin vuosina 995–1022 hallinnut Olavi Sylikuningas, joka lyötätti rahaa Sigtunassa. Tämän hallitsijan tiedetään hallinneen kyliä niin Vättern kuin Mälaren järvien ympäristössä, mutta otettuaan kristityn kasteen, hän ilmeisesti menetti otettaan vielä pakanallisilla pohjoisilla alueilla. Mistään kovin yhtenäisestä Ruotsin valtakunnasta ei voi puhua vielä tässä vaiheessa. Paikalliset päälliköt tunnustivat kuninkaan herrakseen, jos tunnustivat, ja välillä kuninkaita saattoi olla useampia.^[13]

Ruotsiin syntyi vähitellen kirkkopitäjien ja hiippakuntien verkosto, joka edusti uudenlaista kirjoitustaitoon perustuvaa hallintokulttuuria. Sveanmaan ja Götanmaan yhdistymisen kannalta oli merkittävää, että ne liitettiin kirkollisesti vuonna 1164 perustetun Uppsalan arkkipiispanistuimen alaisuuteen. Myös luostarilaitos saapui Ruotsiin 1100-luvulla. Varsinkin dominikaaniveljestö sai suurta vaikutusvaltaa 1200-luvulta lähtien.

1100-luvulla ja seuraavan vuosisadan alussa Ruotsin kuninkuudesta taistelivat Sverkerin ja Eerikin suvut. Lopulta 1200-luvun puolivälissä jaarli Birger sai vallan käsiinsä ja hänen pojastaan Valdemarista tuli Bjälbo-suvun ensimmäinen kuningas.

Birgerin ja hänen poikiensa vallan aikaa 1200-luvun keskivaiheilla ja jälkipuoliskolla voi pitää yhtenäisen Ruotsin kuningaskunnan varsinaisena syntykautena. Kuninkaanvallan ja verotuksen tukikohdiksi rakennettiin linnoja. Kaupunkilaitos alkoi kehittyä (mm. Tukholma perustettiin) ja Taalainmaan malmivaroja alettiin hyödyntää tehokkaammin. Saksalaisia kauppiaita, käsityöläisiä ja vuorimiehiä alkoi saapua Ruotsiin suurin joukoin. Kuningas Maunu Ladonlukko antoi vuonna 1280 Alsnön säädöksen, joka vapautti veroista raskaina ratsumiehinä palvelevat ritarit ja asemiehet (rälssi). Kieltäessään omavaltaisen kestityksen vaatimisen talonpojilta Maunun sanottiin ”panneen talonpoikien latojen ovet lukkoon”.^[16]

Valtakunta myös laajeni alueellisesti: Suomen ja Norlannin alueita alettiin vähitellen liittää kiinteästi valtakuntaan. Suomenlahden itäpohjukassa Ruotsin valta törmäsi yhteen venäläisen Novgorodin valtion kanssa. Monenlaisten kahakoiden päätteeksi valtakunnat solmivat vuonna 1323 Pähkinäsaaren rauhan, jossa Karjala jaettiin. Viipuri jäi Ruotsille ja Käkisalmi Novgorodille.

1300-luvun alussa Ruotsissa raivosi valtataistelu kuningas Birgerin ja hänen veljiensä välillä. Vangittuaan veljensä petoksella Nyköpingin joulupidoissa vuonna 1317 Birger antoi heidän nääntyä nälkään vankityrmässä. Seurasi kapina, jonka johdosta Birger pakeni maasta. Uudeksi kuninkaaksi valittiin herttua Erikin poika Magnus (Maunu Eerikinpoika), joka peri äitinsä kautta myös Norjan kruunun. Tultuaan täysi-ikäiseksi Magnus alkoi hallita aktiivisesti pyrkien laajentamaan valtakuntaa. Ristiretki Novgorodia vastaan vuosina 1348–1350 epäonnistui. Musta surma levisi Ruotsiin tuhoten huomattavan osan väestöstä. Kuninkaan välit ylimystöön kiristyivät. Kuuluisa ruotsalainen näkijätär Pyhä Birgitta otti syntisenä pitämänsä Magnus-kuninkaan tulilinjalleen. Lopulta Magnus menetti Ruotsin valtaistuimen saksalaiselle vallantavoittelijalle Albrekt Mecklenburgilaiselle. Norja jäi Magnuksen pojan Hakonin valtaan. Uusi kuningas Albrekt ajautui pian ilmiriitoihin kannattajiensa kanssa.

Norjan ja Tanskan kuningatar Margareeta käytti 1380-luvulla hyväkseen Albrekt-kuninkaan ja Ruotsin ylimystön välistä eripuraa. Hän onnistuikin liittämään Ruotsin valtakuntaansa. Valtakuntien yhdistyminen personaaliunioniksi vahvistettiin Kalmarin kaupungissa pidetyssä kokouksessa. Tästä alkoi Kalmarin unionin aika eli niin sanottu unioniaika. Margereetan kuoltua vuonna 1412 unionin kruunut peri Eerik Pommerilainen.

Unionin poliittinen painopiste oli Tanskassa, ja osa ruotsalaisista alkoi pyrkiä eroon unionista jo Eerikin aikana. Vuonna 1438 puhkesi laaja unionivastainen kapina. Erilaisten vaiheiden jälkeen unioni palautui, mutta 1400-luvun loppu oli Ruotsissa rauhatonta. Osa Ruotsin ylimyksistä halusi erota unionista, osa tuki unionikuningasta. Vuonna 1471 tanskalaiset ja heidän ruotsalaiset kannattajansa lyötiin Brunkebergin taistelussa Tukholman lähellä. Ruotsissa nousi valtaan valtionhoitaja Sten Sture. Hänen valtakaudellaan uhkatekijäksi muodostui Tanskan ohella Venäjä, joka oli yhdistynyt Moskovan suuriruhtinaiden alaisuuteen. Erimielisyydet Ruotsin itärajan kulusta johtivat sotaan Venäjää vastaan. Vuosina 1495–1497 Viipurin linna ja Olavinlinna kuitenkin kestivät venäläisten piiritykset. Ruotsalais-venäläiset suhteet, jotka olivat keskiajalla olleet Novgorodin ja Viipurin välisiä asioita, nousivat nyt keskusvallan hoitamiksi.^[17]

Unionitaistelut alkoivat uudelleen 1500-luvun alussa. Vuonna 1520 Tanskan kuningas Kristian Tyranni (tanskalaisille Kristian Hyvä) valloitti Tukholman ja surmautti oppositiossa olleet Ruotsin johtavat aateliset kuuluisassa Tukholman verilöylyssä.

Vuonna 1523 aatelisherra Kustaa Eerinkinpojan johtama kapinaliike karkotti tanskalaiset Ruotsista ja Suomesta Lyypekin hansakaupungin tuella. Kustaasta tuli kuningas, jonka jälkimaailma muistaa Kustaa Vaasana. Kuningas alkoi järjestelmällisesti kehittää valtakuntaansa. Keskushallintoa uudistettiin saksalaisten esikuvien mukaan. Riippuvaisuus Lyypekistä mitätöitiin ns. kreivisodassa. Ruotsissa alettiin varovaisesti toteuttaa uskonpuhdistusta eli reformaatiota, jonka turvin kuningas saattoi takavarikoida suuren osan kirkon omaisuudesta. Kiristyvä verotus ja kirkkoon kohdistuvat toimenpiteet provosoivat useita kapinoita, joista uhkaavin oli ns. Dacken sota Smålandissa 1540-luvulla. Kapinat kukistettiin verisesti. Kustaa loi modernin valtion, joka pystyi säätelemään alamaistensa elämää paljon keskiaikaista valtakuntaa tehokkaammin.

Valtakautensa lopulla Kustaa ajautui viisivuotiseen sotaan Venäjää vastaan. Kuningas kuoli vuonna 1560. Valtaistuimen peri vanhin poika Erik, joka tunnetaan hallitsijanimellä Eerik XIV. Nuorempi poika Juhana III hallitsi Suomea puoli-itsenäisenä herttuakuntana. Veljekset ajautuivat aseelliseen valtataisteluun. Juhana vangittiin, mutta kun Juhana pääsi vapaaksi vankilasta, hän suisti mielenterveytensä menettäneen Eerikin valtaistuimelta vuonna 1567. Juhanasta tuli uusi kuningas Juhana III. Eerik kuoli myrkytykseen vuonna 1577 Örbyhusin linnassa.

1560-luvulla alkoi suuri sotakausi. Baltiaan oli syntynyt sekasorto ja valtatyhjiö Ritarikuntavaltion hajottua. Ruotsi alkoi sekaantua tilanteeseen ottaessaan Tallinnan suojelukseensa vuonna 1561. Tämä johti konflikteihin Tanskan ja Puolan kanssa, koska nekin tavoittelivat Baltian herruutta. Vuonna 1570 alkoi Venäjää vastaan käyty sota (pitkä viha eli 25-vuotinen sota), joka tuotti erittäin suurta vahinkoa varsinkin valtakunnan itäpuoliskolle eli Suomelle. Ilmaston viilentyessä ja sotarasitusten kiristäessä verotusta talonpoikaisto alkoi joutua ahdinkoon.

Pääartikkeli: Sigismundin ja Kaarlen valtataistelu

Juhana oli naimisissa puolalaisen, katolisen prinsessan, Katariina Jagellonican kanssa. Kuningas kuoli vuonna 1592. Hänen pojastaan Sigismundista tuli sekä Puolan että Ruotsin kuningas. Ruotsin aateli suhtautui torjuvasti katoliseen kuninkaaseen. Ruotsin kirkko saattoi nyt uskonpuhdistuksen päätökseen julistautumalla evankelis-luterilaiseksi. Kustaa Vaasan nuorin poika Kaarle sai Ruotsissa valtionhoitajan aseman. 1590-luvulla Sigismundin yritys valloittaa Ruotsi Puolasta käsin torjuttiin. Suomessa kuitenkin pitivät valtaa Sigismundin kannattajat Klaus Flemingin johdolla. Kun nuijasotana tunnettu epätoivoinen talonpoikaiskapina ei onnistunut suistamaan Flemingiä vallasta, Kaarle otti Suomen haltuunsa asevoimin. Vuonna 1604 hänestä tuli kuningas Kaarle IX. Kuninkaan vanhuudenpäivät kuluivat vastoinkäymisten merkeissä. Baltian valloittaminen Puolalta ei edennyt, uusi sota Tanskaa vastaan päättyi tappioon.

Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Merkinnän syy: Pahoja aukkokohtia

Pääartikkeli: Ruotsin valtakunta

Vuonna 1609 Viipurissa solmittiin Ruotsin ja Venäjän välinen liittosopimus, joka oikeutti Ruotsin tekemään sotilaallisen intervention sekasortoon ajautuneelle Venäjälle. Ruotsi miehitti Pohjois-Venäjää vuosina 1609-1617. Vuonna 1611 Ruotsia alkoi hallita kuningas Kustaa II Aadolf. Venäläisille hän antoi juhlallisen hallitsijanvakuutuksen tammikuun 10. päivänä 1612, mutta jo seuraavana vuonna venäläiset valitsivat itselleen oman hallitsijan, tsaari Mikael Romanovin.^[18]

Yhteistyössä kansleri Axel Oxenstiernan kanssa kuningas uudisti valtakunnan hallinnon perusteellisesti. Baltian sodassa Ruotsi sai nyt yliotteen ja Puolan oli pakko suostua rauhaan vuonna 1625. Liivinmaa (nykyisten Viron ja Latvian alueella) siirtyi Ruotsin hallintaan. Tukholmasta tuli virallisesti valtakunnan pääkaupunki vuonna 1629.

Vuonna 1630 Ruotsi tuli mukaan Keski-Euroopassa raivoavaan kolmekymmenvuotiseen sotaan. Pohjois-Saksan protestanttiset ruhtinaat olivat joutuneet ahtaalle taistelussa katolista keisaria vastaan. Huippukuntoon trimmattu Ruotsin armeija tuli apuun ja murskasi keisarilliset useissa suurissa taisteluissa. Vuonna 1632 kuningas Kustaa II Aadolf kaatui Lützenin taistelussa. Tämän jälkeen sota pitkittyi. Vuonna 1648 solmittiin vihdoin Westfalenin rauha, jossa Ruotsille luovutettiin mittavat alueet Saksan pohjoisosasta. Ruotsi oli nyt noussut eurooppalaisen suurvallan asemaan. Sotamenestys oli rahoitettu nostamalla verotus korkeaksi. Armeija oli kerätty väenotoilla, ja suurin osa armeijaan otetuista miehistä kuoli sodassa.

Kustaa II Aadolfin jälkeen hallitsijaksi tuli kuningatar Kristiina. Kristiina oli kuitenkin alaikäinen, joten hänet voitiin kruunata vasta vuonna 1650. Tätä ennen valtakuntaa johti holhoojahallitus. Hänen valtakaudellaan (1632–1654) Suomen kenraalikuvernööri Pietari Brahe uudisti yhteiskuntaa perustamalla Turun akatemian (1640), kymmenen uutta kaupunkia ja paransi infrastruktuuria luomalla postilaitoksen. Vuonna 1654 Kristiina luovutti kruunun serkulleen Kaarle Kustaalle. Kristiina muutti tämän jälkeen Roomaan, ja kääntyi katoliseksi.

Kaarle X Kustaan hallituskaudella (1654–1660) Ruotsi kävi useita sotia aggressiivisia naapureitaan vastaan. Ruotsi valloitti lisää alueitakin eri puolilta Pohjois-Eurooppaa, muun muassa Trondheimin läänin Norjasta, sekä Bornholmin saaren, jotka kuitenkin palautettiin takaisin Tanskalle Roskilden rauhassa vuonna 1660. Useimmat aluevaltauksensa Ruotsi siis menetti pian, mutta pysyväksi jäi siihen saakka Tanskalle kuuluneen Skånen liittäminen Ruotsiin Roskilden rauhansopimuksella 1658. Samoihin aikoihin Ruotsiin liitettiin myös Gotlanti. Kaarle kuoli keuhkokuumeeseen Göteborgissa 13. helmikuuta, 1660. Kaarle X Kustaan puoliso Hedvig Eleonoora (1636–1715), rakennutti Drottningholmin linnan vuonna 1662.

Kaarle XI:n valtakaudella vuosina 1660–1697 (kruunattiin vuonna 1672) Tanska yritti valloittaa takaisin Ruotsille menettämänsä maakunnat etelä-Ruotsista. Kaarle kohtasi tanskalaiset joulukuussa 1676 Lundin taistelussa, jossa Ruotsin armeija voitti tanskalaiset. Vuonna 1680 Kaarle toteutti reduktion, jossa aateliston läänityksiä peruutettiin takaisin kruunulle. Kaarle XI kuoli vatsasyöpään huhtikuussa 1697.

Vuonna 1697 vasta 15-vuotias Kaarle XII nousi kuninkaaksi. Ruotsin viholliset Tanska, Puola-Liettua ja Venäjä tavoittelivat revanssia ja liittoutuivat keskenään. Seurasi suuri Pohjan sota, joka käytiin vuosina 1700–1721. Kaarle XII menestyi aluksi, mutta kärsi ratkaisevan tappion Pultavassa kesäkuussa vuonna 1709. Kaarle XII pakeni Turkkiin. Venäjä valtasi seuraavana vuonna Ruotsin Baltian tukikohtia ja Viipurin. Vuonna 1714 Kaarle XII ratsasti Euroopan halki ja lähti sotaretkelle Norjaan. Tämä herätti monissa tyytymättömyyttä, sillä ihmiset olivat kyllästyneet sotimiseen. Kuningas kuoli vuonna 1718 norjalaista linnaketta piiritettäessä. Itsevaltiaan mukana meni Ruotsin tahto jatkaa epätoivoista sotaa. Uudenkaupungin rauhassa 1721 Ruotsi menetti Suomenlahden eteläpuoliset alueet, Inkerin ja Kaakkois-Suomen. Ruotsin Itämeren suurvalta-asema oli romahtanut. Ruotsin suurvalta-aika 1617–1721 vei hengen kaikkiaan arviolta noin 110 000 suomalaiselta sotilaalta, mikä oli suhteellisesti sama määrä kuin 1900-luvun Suomessa heitä olisi kuollut yli miljoona.^[19]

Eri vaiheissa 1600- ja 1700-luvuilla Ruotsi valloitti myös muutamia siirtomaita, joista huomattavimpia olivat Uusi Ruotsi nykyisen Delawaren alueella Pohjois-Amerikassa sekä Kultarannikko nykyisen Ghanan alueella Afrikassa. Kaikki nämä Ruotsi kuitenkin menetti muille siirtomaavalloille lyhyen ajan kuluessa.

Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Vuosina 1719–1772 Ruotsissa vallitsi vapauden ajaksi kutsuttu ajanjakso.

Kaarle XII:n sisar Ulrika Eleonora kruunattiin Ruotsin kuningattareksi Uppsalan tuomiokirkossa v. 1719, kun hän oli ensin hyväksynyt kuninkaan valtaa rajoittavan lain. Seuraavana vuonna 1720, hän kuitenkin jo luovutti kruunun miehelleen, Hessenin Fredrikille, josta tuli hallitsijana Fredrik I (1720–1751). Hänen mukaansa on Suomessa nimetty Haminan kaupunki (ruots. Fredrikshamn). Fredrikiä ei juuri hallitseminen kiinnostanut, ja tämä johti kuninkaanvallan heikkenemiseen entisestään.

Vapaudenajalla valta oli säätyvaltiopäivillä ja kansliapresidentti, kreivi Arvid Hornilla, joka hoiti Ruotsin ulkopolitiikkaa, ja naapuruussuhteita valtaneuvostossa vuoteen 1738, jolloin hän joutui syrjään, ja vallan ottivat poliitikkoryhmät, joita kutsuttiin hatuiksi ja myssyiksi. Kun hattupuolue oli päässyt valtaan v. 1738, se alkoi valmistella Ranskan tuella sotaa Venäjää vastaan.

Ruotsi julisti elokuussa 1741 sodan Venäjälle, mutta pian sota kääntyi Ruotsille tappiolliseksi jo elokuun lopulla Lappeenrannan taistelussa, jossa venäläiset murskasivat Ruotsin armeijan. Seuraavana vuonna venäläiset miehittivät syksyyn mennessä koko Suomen.

Turun rauhassa 1743 Venäjä solmi rauhan Ruotsin kanssa ja luovutti melkein koko Suomen takaisin Ruotsille, kun keisarinna Elisabetin sukulainen Adolf Fredrik oli tunnustettu Ruotsin kruununperilliseksi. Hän toimikin sittemmin Ruotsin kuninkaana vuosina 1751–1771. Uusi itäraja oli nyt Kymijoella. Huono-onnisen hattujen sodan jälkeen vuonna 1745 perustettiin uusi tapulikaupunki, Loviisa, korvaamaan Haminaa, joka jäi Venäjän puolelle rajaa.

Vuonna 1748 aloitettiin Sveaborgin (Suomenlinnan) rakentaminen Helsinkiin, ja Loviisaan alettiin rakentaa maalinnoitusta, sekä Svartholman linnoitusta itärajan suojaksi. Nämä olivat Ruotsin valtion suurimmat ja kalleimmat hankkeet koko 1700-luvulla. Linnoitusten rakennustyöt sai johtaakseen kreivi Augustin Ehrensvärd.

Vuonna 1748 perustettiin myös Serafiimiritarikunta, joka on yhä Ruotsin tärkein kunniamerkistö.

Kuningas Kustaa III palautti itsevaltiuden, kun hän kaappasi vallan itselleen vuonna 1772. Hänen valtakauttaan on kutsuttu kustavilaiseksi ajaksi. Vallankaappauksen syynä oli Ruotsin heikentyminen sisäisten ristiriitojen vuoksi, jotka uhkasivat Vapauden ajan lopulla ajaa valtakunnan Puolan jakoja muistuttavaan tilanteeseen, jota Venäjä, Tanska, Preussi ja Habsburgien valtakunta olivat parhaillaan toteuttamassa. Kustaa III laati neuvonantajiensa tuella vallankaappaussuunnitelman valtakunnan pelastamiseksi. Vallankaappaus oli määrä aloittaa Suomesta, Viaporista, joka saatiinkin elokuussa 1772 Kustaalle uskollisten joukkojen haltuun. Tämän jälkeen, kun Suomen uskollisuus kuningasta kohtaan oli varmistettu uskollisuudenvaloin, eversti Jakob Magnus Sprengtportenin johtama joukko purjehti Tukholmaan, joka jo oli myös saatu Kustaa III:lle uskollisten joukkojen haltuun.

Vuonna 1788 Kustaa III aloitti sodan Venäjää vastaan valloittaakseen takaisin Ruotsille Itämeren suurvalta-aseman. Tämä sota tunnetaan "Kustavin sotana" (1788–1790). Värälän rauhassa 1790 Ruotsin rajat jäivät ennalleen. Sodan jälkeen vastustus Kustaa III:ta kohtaan ylhäisaateliston piirissä voimistui kuninkaan tekemien valtiouudistusten myötä. Näihin kuului muun muassa Yhdistys- ja vakuuskirja vuodelta 1789, jossa aateliston yksinoikeus perintömaihin lopetettiin. Kuningas murhattiin oopperanaamiaisissa Tukholmassa maaliskuussa 1792. Kustaa III:n kuoleman jälkeen kruunun peri hänen poikansa Kustaa IV Aadolf (1796–1809), joka kuitenkin oli 13-vuotias, ja siis vielä alaikäinen tullessaan kuninkaaksi, joten valtaa piti holhoojahallitus Kustaa III:n veli Kaarle-herttuan ja Gustaf Adolf Reuterholmin johdolla.

Suomen sodassa (1808–1809) Venäjän keisarikunta valtasi Ruotsilta Suomen, Ahvenanmaan ja osan Lapista. Venäjä muodosti Ruotsilta vallatuista alueista Suomen suuriruhtinaskunnan, joka oli osa Venäjää.

Toukokuussa 1809 Ruotsin säädyt asettivat valiokunnan laatimaan maalle uusia perustuslakeja, ja työn tuloksena syntyi Ruotsin uusi hallitusmuoto, joka hyväksyttiin 6. kesäkuuta 1809. Vanha vuoden 1772 hallitusmuoto ja Yhdistys- ja vakuuskirja pysyivät Suomessa yhteiskuntajärjestelmän perustana vuoteen 1919 saakka, jolloin vahvistettiin joulukuussa 1917 itsenäistyneelle Suomelle uusi tasavaltainen hallitusmuoto.^[20]

Ruotsi joutui 1800-luvulla lopullisesti sopeutumaan eurooppalaisen pikkuvaltion rooliin. Vuonna 1810 Ruotsin kuninkaan adoptoitu perillinen, marsalkka Bernadotte valittiin kruununprinssi Kaarle XIV:ksi. Kaarle XIV katsoi Norjan olevan otettavissa kuin korvauksena Suomen menettämiselle liittymällä Napoleonin vastaiseen liittoon, sillä Tanska-Norja oli ranskalaisten puolella. Napoleon joutui tappiolle, ja Kielin rauhassa 1814 Tanska-Norja joutui luovuttamaan Norjan Ruotsille Pommerin alueita vastaan. Pommerin alueet siirtyivät Tanskan sijaan Preussille, ja Norja julistautui itsenäiseksi, sääti perustuslain ja valitsi oman kuninkaansa. Ruotsi hyökkäsi Norjaan toteuttaakseen Kielin rauhan lupaukset. Lyhyen sodan jälkeen solmittiin Mossin rauha, jossa perustettiin personaaliunioni kahden itsenäisen valtion kesken. Unionia kesti vuoteen 1905, kunnes se raukesi rauhanomaisesti norjalaisten tahdosta.

Ruotsin maatalous muuttui asteittain kylätyyppisestä yksityisomisteisiin tiloihin teollisen vallankumouksen aikana, mutta tämä ei riittänyt kasvavan väestön tarpeisiin.

Osin toimeentulon takia noin miljoona ruotsalaista muutti Yhdysvaltoihin vuosina 1850–1890. Ensimmäinen suuri siirtolaisaalto syntyi 1860-luvun katovuosina, jolloin vuosittain kymmeniä tuhansia maastamuuttajia jätti Ruotsin. Parempina vuosina 1870-luvulla määrä pysyi noin 15 000:ssa, mutta 1880-luvulla olot vaikeutuivat jälleen ja luku nousi vuosittain liki 40 000:een. Lähtijät olivat etupäässä maaseudun köyhälistöä, pikkutilallisia ja jo aikaisemmin maaseudulta kaupunkeihin muuttaneita. 1890-luvulla, varsinkin vuosikymmenen loppupuoliskolla, siirtolaisten määrä supistui vuositasolla alle 10 000:een.^[21]

Ruotsin 1800-lukua leimasivat paineet liberaaleihin uudistuksiin, mikä johti talouselämän vapautumiseen ja äänioikeus- ja veroreformien aloittamiseen. Liberaalien peruslähtökohtana oli yksilö ja hänen perusoikeutensa. Kuninkaan ja liberaalien välinen kiista huipentui vuosien 1840-41 valtiopäivillä, jolloin liberaalinen koalitio saavutti enemmistön kaikissa neljässä säädyssä. Lopputulos johti kuninkaan vaikutusvallan olennaiseen kaventumiseen. Koalitio laati listan uudistukista, joista tärkein oli keskiaikaisten säätyvaltiopäivien korvaaminen uudenaikaisella parlamentilla. Liberaaleja ajatuksia levitti erityisesti uusi moderni päivällä painettu sanomalehti Aftonbladet.

Kaarle XIV Juhanan kuoltua vuonna 1844 kuninkaaksi nousi hänen poikansa Oskar, joka oli hyvin liberaali ja uudistusmielinen. Hän muun muassa kieltäytyi usein allekirjoittamasta kuolemantuomioita, jos yksikin valtioneuvos äänesti armahduksen puolesta. Hän loi myös kirjassaan uusia käsitteitä, kuten vankeinhoito. Vuonna 1845 naiset saivat yhtäläisen perintöoikeuden miesten kanssa. Sitä oli pohdittu pitkään ja hanketta vastusti erityisesti aatelisto sekä tilanomistajat. Uudistus perustui tasa-arvoon ja sen katsottiin olevan Jumalan lain vastaista. Tasa-arvoa pidettiin myös sairautena, joka leviää maailmalla ja saastuttaa järjen. Samassa yhteydessä naimattomista naisista tuli täysi-ikäisiä 25-vuotiaina.^[22]

Vuonna 1866 vanhat säätyvaltiopäivät korvattiin kaksikamarisella parlamentilla, jonka alahuone valittiin vaaleilla. Äänioikeus oli kuitenkin aluksi sidottu omaisuuteen. Uuden tammikuussa 1867 aloittaneen parlamentin jäsenistö oli äärimmäisen konservatiivinen, 60 % sen jäsenistä oli samoja kuin edellisillä säätyvaltiopäivillä. Äärimmäisen harva liberaali oli onnistunut pääsemään parlamenttiin. Havaittiin että säätyvaltiopäivien tilalle oli syntynytkin luokkavaltiopäivät. Ensimmäiseksi oppositioksi organisoituivat talonpojat, joita alettiin kutsua Maamiespuolueeksi. Sen tärkeimmät tavoitteet olivat valtion varojen säästäminen sekä talonpoikien vapauttaminen ruotujako armeijasta, kyyditys- ja teiden pitovelvollisuudesta ja maaveroista. Kaupunkilaisherrojen ja talonpoikien välille syntyi valtiopäivillä suuri kuilu. Merkittäviä päätöksiä parlamentti kykeni saamaan aikaan vasta 1892 kompromissin tuloksena, jolloin maaverot lakkautettiin ja armeija organisoitiin uudelleen.^[22]

Ruotsiin alettiin perustaa poliittisia puolueita, joista osa toimi parlamentissa ja osa sen ulkopuolella. Ensimmäinen valtakunnallinen puolue oli Liberaali kokoomuspuolue (Liberala samlingspartiet) vuonna 1900, jonka alaisesta järjestöstä syntyi vuonna 1902 Kansanpuolue (Folkpartiet). Ulkoparlamentaarinen Työväenpuolue (Arbetarpartiet) perustettiin vuonna 1889. Vuonna 1904 valtiopäivien oikeistovoimat muodostivat yleisen valitsijaliiton, joka on nykyisen Maltillisen kokoomuspuolueen edeltäjä. Näistä syntyi poliittinen oikeisto ja vasemmisto, joka korvasi aikaisemman maalaisten ja kaupunkilaisten välisen kiistelyn.

Vuonna 1907 miehet saivat yleisen äänioikeuden, naiset 1919.^[22]

1800-luku oli suurta kansanliikkeiden aikaa, koska uudistuneessa parlamentissa pelkät yksilöt eivät voineet saada paljonkaan aikaan, vaan kansalaisten piti yhdistyä yhdistyksiksi päämääriensä tavoittamiseksi. Ensimmäisiä kansanliikkeitä olivat raittusliikkeet ja vapaa-kirkko. Muut kuin valtion kirkon viralliset uskonnolliset kokoontumiset olivat kiellettyjä konventikkeliplakaatin takia, vuonna 1726 säädetyn asetuksen kumoamisen jälkeen alkoi kirkon sisältä syntyä herätysliikkeitä.^[23][22] Kirkosta ei voinut erota lainkaan ennen vuotta 1860, täydellinen uskonnonvapaus Ruotsissa toteutui vuonna 1951. Raittiustoiminta tuli todella tarpeeseen koska 1800-luvulla maassa juotiin 40 litraa puhdasta alkoholia jokaista henkilöä kohden.^[22]

1800-luku oli Ruotsissa merkittävää kulttuurin kehittymisen aikaa. Uudeksi kulttuurin keskukseksi muodostui Uppsala.^[22]

Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Ruotsi saavutti poliittisen taistelun jälkeen demokratian 1900-luvun alkupuolella. Yleisestä äänioikeudesta oli kiistelty pitkään 1850-luvulta lähtien ja se toteutui vuoden 1911 vaaleissa. Ensimmäiset todelliset demokraattiset valtiopäivävaalit järjestettiin vuonna 1911. Vaaleissa menestyi parhaiten liberaalinen puolue, ja Karl Staaffista tuli pääministeri. Lopullisesti maan demokratia ja kansalaisoikeudet varmistuivat liberaalien myötävaikutuksella vuoteen 1919 mennessä, Ruotsi oli yhteiskunnallisesti selviytynyt ehyenä valtiona vaikeasta poliittisesta murroskaudesta.^[22][24]

1900-luvun alkupuoli oli poliittisesti ja taloudellisesti rauhatonta aikaa, konkurssit ja työttömyys olivat arkipäivää. Sosialistinen vallankumousaalto pyyhkäisi Ruotsinkin yli ja maassa vaadittiin monenlaisia uudistuksia. Maassa lakkoiltiin usein ja vaadittiin muuan muassa kahdeksan tunnin päivittäistä työaikaa. Pelkästään vuonna 1908 rekistöröitiin 300 työselkkausta. Laiton lakkoilu johti työsulkuihin ja suurteollisuudessa lakkoilevia työläisiä pyrittiin korvaamaan ulkomaisella työvoimalla, joita jouduttiin poliisin ja sotaväen toimesta erikseen suojelemaan vasemmistoradikaalien työpaikkaterrorilta. Ruotsissa oli suurlakko vuonna 1909 ja väkivalta kyti samaan aikaan ammattiyhdistysliikkeen vasemmassa laidassa. Vasemmistoradikaaleja johti Sosiaalidemokraattisesta nuorisoliikkeestä erkaantunut agitaattori Hinke Bergegren, joka julisti jo varhain pieniin murhiin ja sitä kautta ihanteelliseen yhteiskunnan kauhuntasapainoon. Työläisten vappumarsseissa vaadittiin alas kuninkuutta, kirkkoa ja rikkaita pääomapiirejä.^[22]

Ruotsalaiset tuomioistuimet langettivat poliittisia tuomioita vuosina 1907–1911 pakkotyönä yhteensä 90 vuotta ja vankeutta 15 vuotta. Suurin osa tuomituista oli sosiaalidemokraattisia agitaattoreita ja mielenosoittajia.^[22]

Vuonna 1918 maan monarkia oli niin uhattuna, että kuningas Kustaa V valmistautui jo pakenemaan maasta, jossa radikalisoitunut vasemmisto vaati tasavaltaa, kaikille samanlaista äänioikeutta ja erilaisia parannuksia työelämään. Vanhan hallitsemisjärjestyksen ja kapitalismin katsottiin olevan menneisyyttä, jos radikalisoitunut vasemmisto saisi vaatimuksensa läpi mellakoinnin ja huligoinnin avulla. Hallitseva luokka ei katsonut työläisten olevan vielä riittävän kypsiä ja koulutettuja hallitsemaan maata ja vastusti näitä vaatimuksia. Hankala tilanne kuitenkin rauhoittui vallankumouksen ja sisällissodan sijasta demokratian läpimurtoon, jossa toteutui kaikille yhtäläinen äänioikeus ja kahdeksan tunnin työaika.^[22]

Vuonna 1921 Uppsalaan perustettiin valtiopäivä-äänestyksellä maailman ensimmäinen rotubiologinen instituutti ja sen ensimmäiseksi professoriksi nimitettiin Herman Lundborg. Instituutin tarkoituksena oli pitää maa mahdollisimman rotupuhtaana jatkossakin. Ruotsalaisten katsottiin edustavan omaa rotuansa ja olevan rotupuhtaita, jota tuli suojata ulkoisilta ja sisäisiltä uhilta.^[22]

Ruotsi oli muodollisesti puolueeton ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa, joskin toisen maailmansodan aikana Ruotsi teki pitkälle meneviä myönnytyksiä Saksan suuntaan ja antoi tukea Suomelle. Ensimmäinen maailmansota koetteli erityisesti maan merenkulkua, suursodan aikana upotettiin 280 ruotsalaista kauppa-alusta, joissa kuoli 800 merimiestä. Kuukausittain raivattiin 80 merimiinaa omilta aluevesiltä.^[22]

Kylmän sodan aikana Ruotsi pysyi virallisesti puolueettomana, mutta oli todellisuudessa läheisessä yhteistyössä länsivaltojen kanssa. Ruotsi liittyi Euroopan unioniin vuonna 1995, muttei ole toistaiseksi liittynyt yhteisvaluutta euroon.^[22]

Ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä vasemmisto ja erityisesti sosiaalidemokraatit halusivat supistaa rajusti maan asevarustelua ja lopettaa puolustuslaitoksen kokonaan. He pitivät varustautumista turhana ja rahan tuhlauksena. Ohjelmaa vastustivat erityisesti oikeisto, maaseudun talonpojat ja kuningas Kustaa V, joka arvosteli voimakkaasti hanketta. Samaan aikaan useimmat muut maat kiihdyttivät varustelua, muun muassa Saksassa pidettiin sodan syttymistä itsestään selvyytenä jo vuosia ennen sen alkamista. Aseidenriisuntaa ajoi erityisesti pääministeri Karl Staaff ja sitä vastusti tutkimusmatkailija Sven Hedin.

Ulkopoliittiset paineet alkoivat kuitenkin kasvaa Ruotsinkin kohdalla. Ulkomaisia vakoojia alettiin nähdä kaikkialla. Suurimmat epäilyt kohdistuivat venäläisiin veitsenteroittajiin, jotka olivat Novgorodista peräisin olevia Ruotsin maaseudulla liikkuvia kausityöläisiä. He elättivät itsensä teroittamalla taloissa veitsiä ja työkaluja. Heitä ilmestyi erityisesti suurten siltojen ja laitosten läheisyyteen, mikä herätti ruotsalaisten keskuudessa suuria epäilyjä heidän tarkoitusperistään.

Samaan aikaan Suomen maantieverkostoa ulotettiin pohjoiseen Norjan rajalle saakka ja Perämerelle rautatieverkkoa, joka yhdistyi samalla raideleveydellä Venäjän rataverkkoon. Suomessa ja Ahvenanmaalla olevia venäläisiä joukkoja vahvistettiin. Eurooppaan syntyi maiden keskeisiä uusia liittoutumia. Uudessa tilanteessa Ruotsin vasemmisto halusi lopettaa puolustuslaitoksen ja käyttää varat sosiaalisiin uudistuksiin, jolloin maan varustelua jouduttiin hoitamaan kansalaiskeräyksillä. Vuonna 1914 järjestettiin Tukholmassa talonpoikaismarssi Ruotsin yksipuolista aseidenriisuntaa ja demokratiaa vastaan. Marssiin osallistui eripuolilta maata 30 000 vapaaehtoista talonpoikaa. Marssijat otti vastaan kuningas Kustaa V, joka piti kaikille kuulijoille Linnanpihapuheen. Puheen suorasukaisuus herätti hämmennystä ja paheksuntaa tukholmalaisissa, se jäikin kuninkaan ja häntä tukeneen kuningashuoneen viimeiseksi julkiseksi poliittiseksi kannanotoksi maan historiassa.^[22]

Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Ruotsi, Tanskan ja Norjan kanssa julistautuivat puolueettomiksi, mutta valmiuteen puolustautua. Reserviläisiä kutsuttiin palvelukseen ja laivasto mobilisoitiin valmiuteen. Ruotsin laivastolla oli käytössään moderneja sukellusveneitä. Ruotsin laivasto puuttui Ruotsin alueille tunkeutuneisiin saksalaisiin ja venäläisiin aluksiin yli sata kertaa suursodan aikana. Ruotsin ilmavoimilla oli neljä lentokonetta.

Saksan hallitus yritti houkutella Ruotsia liittolaisekseen muun muassa Ahvenanmaalla ja jopa koko Suomellakin, mutta turhaan, Ruotsi piti kiinni puolueettomuudestaan. Ruotsi alkoi kuitenkin käydä kauppaa sekä Saksan että Venäjän kanssa, josta sen talous alkoi elpyä. Rautamalmin vienti tuplaantui sodan aikana, lisäksi Saksaan vietiin elintarvikkeita, hevosia, härkiä ja puutavaraa. Ruotsin teollisuus sai suuria tilauksia myös Venäjältä.

Ensimmäisen maailmansodan Ympärysvallat alkoivat houkutella Ruotsia Saksan vastaiseen saartoon, mutta tuloksetta. Samaan aikaan vienti alkoi kuitenkin ehtyä sotaa käyviin maihin ja maassa jouduttiin osittain turvautumaan säännöstelyyn.

Kun Venäjällä alkoi vallankumous 17. maaliskuuta 1917, Saksa lähetti vallankumousjohtaja Vladimir Leninin Ruotsin kautta Venäjälle sekoittamaan maan poliittista tilannetta ja tekemään rauhan Saksan kanssa. Lenin saapui seurueineen junalla Tukholmaan 13. huhtikuuta ja jatkoi matkaa Haaparannan kautta Pietariin, jossa hän onnistuikin järjestämään saksalaisten toivoman kaaoksen maahan. Vallankumousaalto koetteli tässä yhteydessä myös Ruotsia työläisten mellakointina ja lakkoiluna. Sosiaalidemokraatit pyrkivät puhumalla rauhoittelemaan massoja, samalla porvareilta ja kuningashuoneelta lypsettiin lisää poliittisia myönnytyksiä. Vasemmistopuolueet menestyivät jälleen hyvin syksyn 1917 vaaleissa.

Suomen sisällissodan sytyttyä 25. tammikuuta 1918 Ruotsista siirtyi vapaaehtoisia taistelemaan Suomeen. Tampereen valtaukseen osallistui 300 ruotsalaista. Virallinen Ruotsi varoi tukemasta kumpaakaan osapuolta sodassa. Sodan aikana ahvenanmaalaiset halusivat liittyä osaksi Ruotsia. Helmikuussa 1918 Ruotsi lähetti Ahvenanmaalle sotilaita ja laivasto-osaston suojaamaan väestöä sekä evakuoimaan halukkaita Ruotsiin. Tilannetta seurattiin epäluuloisina Suomessa, ja Mannerheim lähetti sotilasosaston Ahvenanmaalle valvomaan Suomen intressiä saarella. Saksalaisten joukkojen noustua saarille Ruotsin joukko-osasto vetäytyi pois, mutta palasi vielä myöhemmin. Ruotsissa haluttiin yleisesti Ahvenanmaa liittää takaisin Ruotsiin ja sulkea pois mahdollisuus, että Ahvenanmaa jäisi jatkossakin Venäjän laivastotukikohdaksi. Kahdessa kansanäänestyksessä 95 % saarelaisista halusi liittyä Ruotsiin.^[22]

Kiista Ahvenanmaan omistuksesta kärjistyi lähes sodaksi Suomen kanssa, jolloin Ruotsi siirsi sen Pariisin rauhankonferenssiin ja edelleen Kansainliiton käsiteltäväksi. Kansainliitto ratkaisi 24. kesäkuuta 1921 omistuksen Suomen hyväksi, samalla Ahvenanmaa demilitarisoitiin ja se sai itsehallinon osana Suomea. Ruotsissa huokaistiin helpotuksesta, kun Tukholmaa vastaan suunnattu ladattu pistooli venäläisenä sotilastukikohtana poistui.^[22]

Ruotsin kunnallista äänioikeutta laajennettiin vuonna 1918 ja naiset saivat valtiollisen äänioikeuden vuonna 1919. Maailmansotien välisenä aikana Ruotsin hallituksen johtoasema oli vuoroin sosialidemokraateilla, vapaamielisellä kansanpuolueella ja oikeistolla. Ruotsin ensimmäinen sosialidemokraattinen pääministeri oli Hjalmar Branting, joka johti hallitusta maaliskuusta 1920 saman vuoden lokakuuhun sekä uudelleen vuosina 1921–1923 ja 1924–1925.^[25] Taloudessa 1920-luku oli kasvun aikaa. Ulkopoliittisesti ruotsalaiset kokivat olevansa ensimmäisen maailmansodan jälkeen turvatussa tilanteessa, koska Saksa ja Venäjä oli lyöty. Kansainliittoon Ruotsi liittyi vuonna 1920, ja vuonna 1925 puolustusmenoja päätettiin supistaa. Suuri lama nosti työttömyyttä 1930-luvun alussa, ja leikkaukset palkkoihin johtivat työtaisteluihin. Vuoden 1932 valtiopäivävaaleissa menestyivät sosiaalidemokraatit ja maanviljelijöiden puolue. Pääministeriksi nousi Per Albin Hansson. Talouskriisi voitettiin sen jälkeen, kun sosiaalidemokraatit ja maanviljelijöiden puolue olivat päässeet yhteisymmärrykseen käytettävistä keinoista. Valtiovarainministeri Ernst Wigforssin keväällä 1933 esittelemä kriisiohjelma oli ensimmäinen johdonmukainen yritys soveltaa Maynard Keynesin ajatuksia käytännön politiikkaan. Vuoteen 1936 mennessä palkat olivat palanneet entiselle tasolleen.^[24][26][27]

Ruotsiin syntyi 1930-luvulla useita äärioikeistolaisia liikkeitä. Monet ruotsalaiset tunsivat sympatiaa Saksan kansallissosialismia kohtaan. Suurimmat sanomalehdet olivat selkeästi saksalaismielisiä. Merkittävimmät kulttuurivaikutteet olivat tulleet jo 1800-luvulta lähtien Saksasta. Siitä huolimatta natsien kannatus ei noussut kovin korkeaksi, Ruotsin Kansallissosialistisella Puolueella oli enimmillään 30 000 jäsentä, eikä se onnistunut saamaan edustajiaan valtiopäiville.^[22] Äärivasemmistoon kuulunut Ruotsin Kommunistinen Puolue sai edustajia parlamenttiin, mutta sitä ei ole koskaan otettu mukaan hallitukseen. Toisin kuin useissa muissa maissa, Ruotsissa kommunistien toiminta oli 1920- ja 1930-luvuilla sallittu.^[25]

Adolf Hitlerin valtaannousu Saksassa aiheutti Ruotsissa tarpeen arvioida uudelleen puolustuspolitiikkaa ja vahvistaa maan puolustusta, mikä tapahtui vuonna 1936. Ulkopolitiikassaan Ruotsi oli puolueeton yhdessä muiden Skandinavian maiden, Alankomaiden, Belgian ja Sveitsin kanssa.^[24] Ruotsin ja Suomen yhteinen suunnitelma Ahvenanmaan puolustamiseksi mahdollisen sodan aikana kariutui kesällä 1939 Neuvostoliiton vastustukseen.^[25]

Pääartikkeli: Ruotsi toisessa maailmansodassa

Ruotsin valmius sodankäyntiin toisen maailmansodan syttyessä 1. syyskuuta 1939 oli erittäin heikko. Suursodan syttymistä odotettiin Ruotsissa jännittyneissä tunnelmissa. Per Albin Hansson piti viikkoa ennen sodan puhkeamista rauhoittavan radiopuheen kansalle, jossa vakuuteltiin Ruotsin valmiuden olevan hyvän, jolla tarkoitettiin lähinnä taloudellista valmiutta. Maassa oli suuret polttoaine- ja ruokavarastot sodan varalta, mutta sotilaallinen varustautuminen oli lähes olematon. Maassa oli varastoituna polttoainetta kolmeksi kuukaudeksi. Tukholmassa järjestettiin monenlaisia siviiliharjoituksia sodan varalta.

Ruotsilla oli sodan syttyessä vain 57 pommikonetta, 33 hävittäjää ja 9 sukellusvenettä. Muuta sotilaskalustoa oli vähäinen määrä. Sotilaiden Mauser-kivääritkin olivat vuosimallia 1896. Maa julistettiin vahvennettuun valmiuteen. Ruotsin puolustusbudjetti oli vuonna 1936 vain 148 miljoonaa kruunua, joka vuosina 1941–1942 kasvatettiin 1 846 miljoonaan kruunuun eli kymmenkertaistettiin.

Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen 30. marraskuuta 1939, Ruotsissa syntyi hallituskriisi kysymyksestä auttaa Suomea. Vanhan hallituksen tilalle synnytettiin uusi kokoomusjohtoinen hallitus, johon osallistuivat kaikki demokratiaan sitoutuneet puolueet. Tällöinkään Suomelle ei luvattu virallisesti apua, eikä Ruotsi puuttunut sotilaallisesti tilanteeseen. Hallituksen enemmistö vastasi kielteisesti 3. joulukuuta Suomen ulkoministeri Väinö Tannerin pyyntöön varmistaa Ahvenanmaan turvallisuus, tällöin kriisi huipentui ulkoministeri Richard Sandlerin kuninkaalle jättämään eronpyyntöön, hänen tilalleen nimitettiin Christian Günther.^[28]

Virallisesta linjasta huolimatta laajat kansalaispiirit ja yhdistykset keräsivät rahaa Suomen auttamiseksi. Tukholmaan perustettiin armeijan upseerien toimesta 4. joulukuuta Suomen komitea ja värväystoimisto. Rahaa kertyi kaikkiaan puoli miljardia kruunua, joka vastasi lähes Suomen valtion vuosibudjettia. Lisäksi perustettiin 12 000 miehen vapaaehtoinen kaarti, joista 8 000 päätyi Suomen Neuvostoliiton vastaiselle rintamalle. Lisäksi Suomeen toimitettiin 80 000 kivääriä ja 575 konekivääriä. Ruotsi vastaanotti 63 000 sotalasta Suomesta, joista osa jäi pysyvästi Ruotsiin. Vapaaehtoiset aloittivat toimintansa 7. tammikuuta Kemi-Tornionjoki alueella. Lentorykmentti 19 aloitti Gladiaattori koneineen taistelutoimintansa 12. tammikuuta Lapissa, vastaten 28. helmikuuta koko Lapin puolustuksesta.^[29]

Ruotsi kieltäytyi, kuten Norjakin Ranskan ja Ison-Britannian suunnittelemasta kauttakulusta Suomen auttamiseksi sotilaallisesti. Länsimaiden tarkoituksena oli näennäisesti auttaa Suomea, mutta todellisena tarkoituksen oli miehittää Ruotsin malminkentät pohjoisessa ja estää malmin kuljettaminen Saksaan. Pelkona oli myös suursodan painopisteen siirtyminen skandinaviaan, josta oli tehty alustava päätös 21. joulukuuta Lontoon sotakabinetissa.^[30][31]

Jännitys kasvoi voimakkaasti Pohjois-Euroopassa ja Ruotsin asema muuttui entistä tukalammaksi Saksan hyökätessä 9. huhtikuuta 1940 Tanskaan ja Norjaan. Monista ennakkomerkeistä huolimatta naapurimaiden miehitys tuli Ruotsin hallitukselle täydellisenä yllätyksenä. Miehitysten yhtenä tarkoituksena oli varmistaa Ruotsin puolueettomuuspolitiikasta johtuen sen malmikuljetukset Saksaan. Olemattoman varustautumisensa vuoksi Ruotsi oli täysin avoin mahdolliselle sotilaalliselle hyökkäykselle. Ruotsin läntiset kauppareitit olivat sulkeutuneet ja maa oli kuin säkissä. Puolet Ruotsin kauppalaivoista oli miinoitettujen kauppareittien ulkopuolella pääsemättä kotisatamiin. Ranska oli antautunut ja Neuvostoliitto uhkasi lähestyä Suomen ja Baltian kautta. Ruotsin asema oli tässä tilanteessa erityisen heikko. Ruotsi kutsui 50 000 reserviläistä palvelukseen.

Syntyneessä tilanteessa Saksa vaati siirtää joukkojaan rautateitse Ruotsin kautta Norjaan ja takaisin. Toimintaa alettiin kutsua lomaliikenteeksi. Ruotsin hallitus suostui pyyntöön ja solmi kauttakulkusopimuksen, jonka nojalla maan läpi kuljettiin kolmen vuoden aikana kaksi miljoona sotilasta. Lisäksi kuljetettiin 100 000 vaunullista aseita ja varusteita. Kuljetukset sitoivat 10 % Ruotsin rautatiekuljetuksista ja niistä maksettiin 30 miljoonaa kruunua. Suursodan alkuvuosina Ruotsin ulkomaankaupasta 90 % suuntautui Saksaan.

Vuoden 1940 lopussa Ruotsin hallitus pääsi Saksan ja Ison-Britannian kanssa sopimukseen, että sen kauppa-alukset saivat purjehtia länteen. Sopimuksen johdosta Ruotsiin alettiin ajoittain toimittaa perushyödykkeitä ja ylellisyystuotteita. Taloudellinen tilanne maassa oli vaikea muun muassa palkkasulun vuoksi, mutta maanviljelijät hyötyivät kysynnän kasvaessa ja tuotteiden hintojen noustessa. Ruotsissa elettiin eräänlaisen suunnitelmatalouden piirissä, jossa useita perustarpeita säännösteltiin.

Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 sen paine Ruotsia kohtaan alkoi edelleen kasvaa. Saksa vaati nyt lupaa kuljettaa sotilaitaan Ruotsin halki Suomeen, jossa niiden oli määrä osallistua sotatoimiin Neuvostoliittoa vastaan. Ruotsin sosiaalidemokraatit epäröivät pitkään, mutta kuninkaan ja hallituksen uhatessa erota koko hallitus lupasi Saksalle kuljetukset. Kysymys oli todellisuudessa puolueettomuuspolitiikan törkeästä rikkomuksesta, johon Ruotsi oli virallisesti sitoutunut. Saksalainen Engelbrecht-divisioona kuljetettiin sadalla junalla 17 päivän kuluessa Oslosta Haaparannalle. Yleinen mielipide tuki näitä kuljetuksia ja uskoi samalla Ruotsin valinneen oikean puolen. Ruotsalaiset sairaanhoitajat saattoivat saksalaisia haavoittuneita takaisin Norjaan. Tämä toiminta oli äärimmäisen salaista ja paljastui vasta kymmeniä vuosia myöhemmin suurelle yleisölle.

Ruotsalaisten halu auttaa suomalaisia jatkosodan aikana oli lähes kokonaan hiipunut. Ainoastaan 800 vapaaehtoista ruotsalaista osallistui jatkosotaan.^[22] Suomen kanssa solmittiin Jatkosodan aikana kauppasopimuksia, mutta kauppa jäi hyvin vähäiseksi maiden välillä. Ruotsi auttoi Suomea taloudellisesti Talvisodan aikana, mutta sen jälkeen Ruotsi siirtyi normaaliin kaupankäyntiin, eikä sille kelvannut Saksan tyylinen kahdenkeskinen clearing tilijärjestelmä. Ongelmaksi muodostui Suomen valuuttapula sodan aikana, eikä vientiluotto järjestelmää saatu kunnolla toimimaan koko sodan aikana. Suomessa ei ollut myöskään sopivia tuontituotteita. Liittoutuneiden painostus vuodesta 1943 lähtien entisestään vaikeutti kaupankäyntiä Suomen kanssa.^[32]

Ruotsissa vallitsi suursodan aikana voimakas sensuuri. Kaikenlainen Adolf Hitlerin ja Saksan arvosteleminen oli kiellettyä. Kaikkiaan 17 lehteä suljettiin, niiden kirjoitellessa saksalaisten suorittamista julmuuksista norjalaisia vastarintaliikkeen edustajia vastaan.

Vuonna 1943 Ruotsin oma sotilaallinen asema oli kaupankäynnistä syntyneiden tulojen turvin huomattavasti vahvistunut. Maa oli ostanut ja valmistanut lisensseillä suuria määriä uudenaikasta aseistusta. Sillä oli 300 panssarivaunua, tuhat tykkiä ja 500 lentokonetta, lisäksi laivastoa oli vahvistettu. Sillä oli palveluksessa jo 300 000 sotilasta vuonna 1943. Saksan sotamenestyksen heikentyessä Ruotsi alkoi kääntyä länsiliittoutuneiden suuntaan. Se salli yhdysvaltalaisten rakentaa Kallaxiin lentotukikohdan ja britit saivat perustaa Öölantiin vakoiluaseman sekä lennonjohdon Malmöhön. Tuhannet Norjan ja Tanskan vastarintaliikkeen edustajat alkoivat saada koulutusta Ruotsissa. Vuonna 1943 Tanskan 11 000 juutalaista pelastettiin Ruotsiin.

Baltian taisteluiden aikana Ruotsiin siirtyi 30 000 ihmistä. Neuvostoliitto ja ruotsalaiset kommunistit vaativat palauttamaan heidät, mutta Ruotsin hallitus suostui vain 145 baltialaisen henkilön palauttamiseen, riippumatta siitä oliko nämä värvätty väkisin vai vapaaehtoisesti Saksan armeijaan. Sodan loppuvaiheessa Neuvostoliiton ollessa Itämeren alueen vahvin valtio Ruotsi loi hyvät suhteet siihen ja tunnusti ensimmäisenä valtiona Baltian liittämisen Neuvostoliittoon. Suhteita Moskovan Kremliin alkoi kuitenkin voimakkaasti rasittaa diplomaatti Raoul Wallenbergin tapaus, joka oli salaperäisesti kadonnut vuonna 1945 Budapestissa. Aluksi Ruotsin hallitukset pyrkivät välttelemään aihetta, mutta keskustelun entisestään paisuessa, asiaa oli pakko pitää esillä Neuvostoliiton kanssa. Siihen saatiin jonkinlaista selvyyttä vasta vuonna 1989, jolloin Wallenbergin diplomaattipassi ja kuolintodistus saatiin Moskovasta.^[22]

Ruotsista tuli YK:n jäsenvaltio vuonna 1946.^[33]

Tammikuussa 1997 Ruotsin valtionpankki asetti ulkopuolisen selvitysmiehen tutkimaan Ruotsin ja Hitlerin Saksan välisiä, toisen maailmansodan aikaisia kultakauppoja. Ruotsin haltuun oli vuosina 1939–1944 siirtynyt yli 34 000 kiloa natsien kultaa. Arkistolähteiden mukaan keskuspankki oli tiennyt, että tästä määrästä yli 20 000 kg oli ”likaista” eli natsien uhreilta ryöstettyä. Sodan jälkeen Alankomaihin ja Belgiaan oli palautettu yhteensä noin 13 000 kg kultaa, mutta kateissa oli yhä noin 7 000 kg. Helmikuussa 1997 Ruotsin hallitus asetti komitean, jonka tehtäväksi annettiin etsiä tietoja ruotsalaisissa pankeissa sota-aikana mahdollisesti olleista juutalaisten tileistä.^[34] Maaliskuussa 1998 komitea ilmoitti ruotsalaisissa pankeissa olevan 649 tiliä ja tallelokeroa, joiden sisältöön ei ollut koskettu toisen maailmansodan jälkeen.^[35]

Pääartikkeli: Ruotsi kylmässä sodassa

Vuodesta 1936 pääministerinä toiminut Per Albin Hansson kuoli lokakuussa 1946, ja uudeksi pääministeriksi tuli Hanssonin hallituksen opetusministeri Tage Erlander. Erlanderin pääministerikausi jatkui keskeytyksettä vuoteen 1969, ja hänen 23-vuotinen pääministeriytensä on pisin länsimaisissa demokratioissa.^[36] Lokakuussa 1969 Erlander puolestaan luovutti pääministerin paikan hallituksensa opetusministerinä toimineelle, sosialidemokraattien uudeksi puheenjohtajaksi valitulle Olof Palmelle.^[37] Sosialidemokraattien johdolla Ruotsista kehittyi hyvinvointivaltio, ”kansankoti”, jossa melko korkean verotuksen vastapainona on hyvin kattava sosiaaliturva.^[38]

Kun yhteispohjoismaiset työmarkkinat olivat avautuneet 1950-luvun puolivälissä, Ruotsiin muutti runsaasti ulkomaalaisia, joista noin 70 prosenttia saapui muista Pohjoismaista. Yksittäisistä kansallisuuksista suurin ryhmä olivat suomalaiset, joita muutti Ruotsiin noin 200 000 vuosien 1960–1970 aikana. Muita suuria ryhmiä olivat Tanskasta, Norjasta, Italiasta ja Länsi-Saksasta saapuneet. Vuonna 1970 koettiin siihenastinen ennätys: Ruotsiin muutti liki 73 000 ulkomaiden kansalaista. Maahanmuuttajien suuren määrän vuoksi Ruotsin valtiovalta julisti vuonna 1965 miljoonaohjelman, jonka tarkoituksena oli miljoonan uuden asunnon rakentaminen vuoteen 1974 mennessä.^[39] Suomalaisten muuttovirta Ruotsiin hiipui 1970-luvulle tultaessa, ja sen jälkeen maahantulijat olivat pääosin Jugoslaviasta ja Turkista. Lisäksi Ruotsiin tuli melko runsaasti pakolaisina lähinnä kurdeja.^[38] Miljoonaohjelman tuloksena syntyi useita lähiöitä suurimpien kaupunkien Tukholman, Göteborgin ja Malmön liepeille.^[40]

Kesällä 1963 Ruotsissa puhkesi poliittinen skandaali, kun kävi ilmi, että Ruotsin ilmavoimien eversti Stig Wennerström oli harjoittanut vakoilua Neuvostoliiton hyväksi 15 vuoden ajan. Wennerström tuomittiin kesällä 1964 elinkautiseen vankeuteen ja maksamaan Ruotsin valtiolle rikoshyötynä lähes puoli miljoonaa kruunua. Eläkkeelle siirtynyt entinen ulkoministeri Östen Undén sai valtiopäivillä moitteet siitä, ettei hän ollut erottanut Wennerströmiä, vaikka hänelle oli tiedotettu tätä koskeneista epäilyistä.^[41]

Helmikuussa 1969 valtiopäivät hyväksyivät perustuslain muutoksen, jonka nojalla kaksikamarisesta kansanedustuslaitoksesta tuli yksikamarinen vuoden 1970 alussa.^[42]

Ruotsin valtiopäivillä päätettiin 23. helmikuuta 1966, että maassa suoritettaisiin tutkimus valtion päämiehen asemasta nykyaikaisessa parlamentaarisessa demokratiassa.^[43] Maaliskuussa 1973 Palmen hallitus antoi valtiopäiville perustuslain muutosesityksen, joka olisi toteutuessaan riistänyt kuninkaalta hänen valtansa muodollisetkin rippeet.^[44] Lainmuutos tuli voimaan kuningas Kustaa VI Aadolfin kuoltua ja hänen pojanpoikansa Kaarle XVI Kustaan noustessa valtaistuimelle syyskuussa 1973.^{[45] [46]}

Toukokuussa 1976 tehdyt puoluekannatusmittaukset osoittivat sosialidemokraattisen puolueen kannatuksen laskeneen Ruotsissa ensimmäisen kerran puoleen vuosisataan alle 40 prosentin, ja vastaavasti porvaripuolueiden kannatuksen lisääntyneen 54 prosenttiin. Iskuina hallitusvastuussa olleille sosialidemokraateille olivat olleet kirjailija Astrid Lindgrenin veroartikkeli Pomperipossa i Monismanien ja elokuvaohjaaja Ingmar Bergmanin muutto ulkomaille verokiistojen vuoksi.^[46] Syyskuussa 1976 pidetyt valtiopäivävaalit merkitsivät sosialidemokraattien 40 vuotta kestäneen hallitusvastuun päättymistä. Olof Palme jätti hallituksensa eronpyynnön, ja keskustapuolueen Thorbjörn Fälldin muodosti uuden hallituksen.^[47]

Fälldinin hallitus kaatui lokakuussa 1978 kiistaan ydinvoiman lisärakentamisesta, ja valtiopäivät valitsivat uudeksi pääministeriksi kansanpuolueen Ola Ullstenin.^[48] Ullstenin hallituksen toimikausi kesti yhden vuoden, minkä jälkeen pääministeriksi palasi Thorbjörn Fälldin lokakuussa 1979. Ola Ullstenista tuli Fälldinin hallituksen ulkoministeri.^[49]

Maaliskuussa 1980 järjestetyn kansanäänestyksen nojalla Ruotsi päätti luopua ydinvoiman lisärakentamisesta. Juutinrauman rannalla sijainnut Barsebäckin ydinvoimala suljettiin lopullisesti toukokuussa 2005, ja toimintaan jäivät vielä Oskarshamnin ja Ringhalsin ydinvoimalat.^[50]

Kuusi vuotta kestänyt porvarihallitusten aika päättyi syyskuussa 1982 sosialidemokraattien voittaessa valtiopäivävaalit ja Olof Palmen palatessa pääministeriksi.^[51] Palme murhattiin Tukholman keskustassa 28. helmikuuta 1986, ja varapääministeri Ingvar Carlsson valittiin uudeksi pääministeriksi ja sosialidemokraattisen puolueen uudeksi puheenjohtajaksi.^[52] Olof Palmen murha on yli 30 vuotta myöhemmin edelleen selvittämättä.

Syksyllä 1986 Ruotsissa nousi sisäpoliittinen kohu Bofors-yhtymän asekaupoista sotaa käyneisiin maihin, joihin aseiden vienti Ruotsista oli kielletty. Maaliskuussa 1987 Nobel Industrier myönsi, että sen tytäryhtiöt Bofors ja Nobel Kemi olivat syyllistyneet aseiden ja ammusten lainvastaiseen vientiin.^[53] Pääministeri Ingvar Carlsson kiisti valtiopäivillä huhtikuussa 1988 ruotsalaisten poliitikkojen sekaantumisen laittomiin asekauppoihin.^[54]

Ympäristöpuolue Vihreät pääsi 20 kansanedustajan paikan voimin valtiopäiville ensimmäisen kerran syyskuussa 1988 pidetyissä vaaleissa.^[55] Seuraavissa, syyskuun 1991 vaaleissa puolue putosi valtiopäiviltä^[56], mutta palasi sinne jälleen syksyn 1994 vaaleissa.^[57]

Sosialidemokraatit kärsivät murskatappion syyskuun 1991 valtiopäivävaaleissa; puolueen osuus annetuista äänistä (38,2 prosenttia) oli alhaisin vuoden 1928 jälkeen. Ingvar Carlssonin hallitus erosi vaalien jälkeen, ja maltillisen kokoomuksen Carl Bildt muodosti uuden hallituksen.^[56] Valtiopäivien puhemieheksi valittiin kokoomuksen Ingegerd Troedsson, joka oli ensimmäinen nainen tässä tehtävässä.^[58] Toukokuussa 1994 valtiopäivät päättivät pidentää kolmivuotisen vaalikautensa nelivuotiseksi, ja tätä koskeva perustuslain muutos tuli voimaan syksyn 1994 vaalien jälkeen.^[59]

Syyskuun 1994 valtiopäivävaaleissa valituista kansanedustajista naisia oli 40 prosenttia, mikä oli sillä hetkellä eniten maailmassa. Vaalien voittajan sosialidemokraattien johtaja Ingvar Carlsson kokosi uuden hallituksen.^[57] Kun Carlsson maaliskuussa 1996 jätti politiikan, uudeksi pääministeriksi tuli valtiovarainministeri Göran Persson.^[60] Vahvassa nosteessa olleen varapääministerin Mona Sahlinin ura katkesi syksyllä 1995 iltapäivälehti Expressenin nostettua kohun siitä, että hän oli käyttänyt hallituksen luottokorttia henkilökohtaisiin menoihinsa.^[61]

1990-luvun alussa kävi selväksi, että ruotsalainen kansankoti oli rakennettu suurelta osin ulkomaisella lainarahalla. Tukholman yliopiston taloustieteen professori Assar Lindbeck oli vuonna 1990 ilmaissut huolensa maa tulevaisuuden näkymistä, koska Ruotsin talouden kehitys oli jo 20 vuoden ajan ollut hitaampaa kuin monien muiden maiden. Suurena syynä tähän hän piti Ruotsin jäykkää työvoimapolitiikkaa: palkat olivat nousseet liian nopeasti ja huoltosuhde oli huono.^[62] Ruotsin julkisen sektorin osuus bruttokansantuotteesta oli vuodesta 1970 lähtien kasvanut 70 prosenttiin, mikä oli teollisuusmaiden korkein, ja sen työntekijämäärä oli lisääntynyt puolella miljoonalla.^[63]

Ruotsia koetteli vuonna 1992 samanlainen pankkikriisi kuin Suomea, ja valtio joutui pumppaamaan kymmeniä miljardeja kruunuja pankkien pelastamiseen. Maksajiksi joutuivat kaikki veronmaksajat, kuten Suomessakin. Säästöjä etsittiin supistamalla muun muassa lapsilisiä, puoluetukea, kehitysapua ja puolustusmäärärahoja. Ongelmia pahensi syksyllä 1992 puhjennut valuuttakriisi, ja Ruotsin keskuspankki joutui puolustamaan kruunua nostamalla keskuspankkikoron hetkeksi peräti 500 prosenttiin ja lainaamalla ulkomaista valuuttaa 250 miljardin kruunun arvosta. Kun tämäkään ei auttanut, kruunu päästettiin marraskuussa 1992 kellumaan, ja se devalvoitui muutamassa päivässä 9–13 prosenttia suhteessa tärkeimpiin valuuttoihin. Carl Bildtin hallitus antoi tammikuussa 1993 valtiopäiville säästöbudjetin, jolla valtion menoja karsittiin kautta linjan 12 miljardilla kruunulla jo aiemmin sovittujen säästöjen lisäksi, jolloin säästöjen kokonaissummaksi tuli 27 miljardia kruunua. Hallituksella oli vaikeuksia ajaa budjettisäästöjä läpi, koska sillä ei ollut enemmistöä valtiopäivillä.^[63]

Laman myötä arvioitiin työttömyydestä muodostuvan riippakivi. Helmikuussa 1993 Ruotsissa oli työttömänä 600 000 henkilöä eli 15 prosenttia työvoimasta.^[64]

Ruotsi oli vuonna 1952 perustamassa Pohjoismaiden neuvostoa ja vuonna 1960 Euroopan vapaakauppajärjestöä (EFTA).^[25] 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa pääministeri Olof Palme ajoi yhteispohjoismaisen talousalueen perustamiseen tähdännyttä Nordek-hanketta, joka kuitenkin raukesi Tanskan liityttyä Euroopan talousyhteisön (EEC) jäseneksi. Heinäkuussa 1972 Ruotsi solmi vapaakauppasopimuksen EEC:n kanssa.^[65]

Ruotsin valtiopäivät antoivat joulukuussa 1990 hallitukselle valtuudet anoa Euroopan yhteisön jäsenyyttä^[66], ja Ruotsi jätti jäsenhakemuksen Euroopan yhteisölle heinäkuun alussa 1991.^[67] Ruotsin valtiopäivät hyväksyivät ETA-sopimuksen marraskuussa 1992 äänin 308–13.^[68] Varsinaiset EY-jäsenyysneuvottelut alkoivat helmikuun alussa 1993.^[69] Kansanäänestys Euroopan unioniin liittymisestä järjestettiin 13. marraskuuta 1994. Äänestäneistä 52,3 prosenttia kannatti jäsenyyttä, 46,8 prosenttia vastusti sitä ja 0,9 prosenttia äänesti tyhjää. Äänestykseen osallistui 82,4 prosenttia äänioikeutetuista.^[70] Vuoden 1995 alussa Ruotsi liittyi Euroopan unionin jäseneksi yhdessä Suomen ja Itävallan kanssa, ja samalla maat erosivat EFTA:sta.^[71] Lokakuussa 1996 kaikki Pohjoismaat hyväksyttiin rajamuodollisuudet poistaneeseen Schengen-sopimukseen.^[72]

Kirkko ja valtio erotettiin toisistaan vuonna 2000. Ruotsin valtionkirkko syntyi uskonpuhdistuksen päätteeksi kun kirkon valtiollis-taloudellinen mahti murrettiin ja sen haalima omaisuus palautettiin kruunulle sekä katolilaisuus syrjäytettiin.^[73] Evankelisluterilaisen kirkon ja kuningaskunnan välinen liitto syntyi Kustaa Vaasan nuorimman pojan Kaarle herttuan aikana Uppsalassa vuonna 1593, ollen voimassa yli 400 vuotta. Vuoden 2000 alussa kirkollisvero lakkautettiin ja muutettiin pakolliseksi kirkollismaksuksi vain kirkon jäsenille. Uudistusta valmisteltiin 42 vuotta.^{[74] [22]}Katekismus kansakoulussa oli kuitenkin kielletty jo 1919. ^[75]

Ruotsi toimi ensimmäisen kautensa Euroopan unionin puheenjohtajamaana vuoden 2001 alusta saman vuoden kesäkuun loppuun. Pääministeri Göran Persson tiivisti puheenjohtajakauden painotukset kolmeen E-kirjaimeen, jotka tulivat englanninkielisistä sanoista enlargement (laajentuminen), employment (työllisyys) ja environment (ympäristö). Käytännön tasolla Ruotsi sai tunnustusta ulkopoliittisesta aktiivisuudestaan niin Lähi-idässä, Korean niemimaalla kuin Balkanin niemimaallakin. Puheenjohtajakauden kruunasi Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin saapuminen Yhdysvaltain ja EU:n huippukokoukseen Göteborgiin 14. kesäkuuta 2001.^[76]

Ruotsin toinen kausi EU:n puheenjohtajamaana alkoi heinäkuun alussa 2009 ja kesti vuoden loppuun. Kauden suurin haaste oli kamppailu kansainvälistä finanssikriisiä vastaan.^[77]

Ruotsalaiset hylkäsivät 14. syyskuuta 2003 järjestetyssä kansanäänestyksessä maansa jäsenyyden Euroopan talous- ja rahaliitossa (EMU) selvin luvuin 56,1–41,8. Äänestystä edelsivät niin EMU-jäsenyyden puoltajien kuin sen vastustajienkin tarmokkaat kampanjat. Ruotsin johtavat poliitikot perustelivat jäsenyyttä Ruotsin taloudellisen ja poliittisen vaikutusvallan kasvulla, kun taas vastustajat vetosivat euromaiden vaikeuksiin ja Ruotsin suotuisaan talouskehitykseen oman kelluvan kruunun aikana. Pelkoa herätti myös EU:n kehitys kohti liittovaltiota, jonka yhtenä askeleena EMU-jäsenyyttä pidettiin. Pääministeri Göran Persson viittasi myös Suomen hyvään esimerkkiin, ja myös suomalaispoliitikot presidentti Tarja Halosesta alkaen kävivät Ruotsissa kehumassa euroa.^[78]

Ulkoministeri Anna Lindh joutui puukotuksen uhriksi NK-tavaratalossa Tukholman keskustassa 10. syyskuuta 2003 ja menehtyi saamiinsa vammoihin seuraavana päivänä Karoliinisessa sairaalassa. Puukottaja, serbialaissyntyinen Mijailo Mijailovic tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Uudeksi ulkoministeriksi tuli entinen oikeusministeri Laila Freivalds.^[79]

Joulun alla 2010 irakilaissyntyinen itsemurhapommittaja räjäytti itsensä putkipommilla Drottninggatanilla Tukholman keskustassa. Räjähdyksessä loukkaantui lievästi kaksi sivullista. Kyseessä oli Pohjoismaiden ensimmäinen ääri-islamilaisuuteen yhdistetty terroriteko. Joulukuun lopulla Ruotsin ja Tanskan viranomaiset pidättivät viisi henkilöä epäiltyinä terrori-iskun suunnittelusta tanskalaista Jyllands-Posten -lehteä vastaan.^[80]

Huhtikuussa 2017 uzbekistanilaissyntyinen mies ajoi varastamallaan kuorma-autolla väkijoukkoon Åhléns-tavaratalon edustalla Drottninggatanin ja Klarabergsgatanin risteyksessä Tukholman keskustassa. Viisi ihmistä sai surmansa ja toistakymmentä loukkaantui. Surmansa saaneista kolme oli ruotsalaisia, yksi belgialainen ja yksi britti. Tekijä oli hakenut Ruotsista turvapaikkaa, mutta hänen hakemuksensa oli evätty ja sen jälkeen hän oli oleskellut maassa laittomasti. Säpo oli tarkkaillut tekijää jo aiemmin, mutta häntä ei ollut katsottu vakavaksi uhaksi. Tapaus järkytti yleistä turvallisuudentunnetta myös muissa Pohjoismaissa.^[81]

Kokoomuksen puheenjohtajan Fredrik Reinfeldtin johtama porvaririntama voitti syyskuussa 2006 järjestetyt valtiopäivävaalit. Reinfeldt muodosti lokakuun alussa hallituksen, johon tulivat kokoomuksen lisäksi keskusta, kansanpuolue ja kristillisdemokraatit. Ulkoministeriksi nimitettiin entinen pääministeri Carl Bildt.^[82] Uusi hallitus joutui kuitenkin melkein saman tien skandaalikierteeseen, kun kauppaministeri Maria Borelius ja kulttuuriministeri Cecilia Stegö Chilo joutuivat eroamaan taloudellisten väärinkäytöstensä paljastuttua.^[83] Puolustusministeri Fredrik Odenberg erosi syyskuussa 2007 vastalauseena puolustusmäärärahojen vähentämiselle. Uudeksi puolustusministeriksi tuli kauppaministeri Sten Tolgfors ja uudeksi kauppaministeriksi kansanedustaja Ewa Björling.^[84]

Maaliskuussa 2010 Ruotsin valtiopäivät julistivat Ottomaanien valtakunnan alueella vuonna 1915 tehdyn armenialaisten joukkomurhan kansanmurhaksi. Tämän seurauksena Turkki kutsui suurlähettiläänsä kotiin Tukholmasta ja Turkin pääministeri Recep Tayyip Erdoğan perui jo sovitun vierailunsa Ruotsissa.^[85]

Syksyn 2010 valtiopäivävaaleissa porvaririntama säilytti asemansa, ja kyseessä oli ensimmäinen kerta, jolloin oikeisto oli voittanut sosialidemokraatit toisissa peräkkäisissä vaaleissa. Vaalien suurimmaksi yllättäjäksi nousivat ruotsidemokraatit, jotka saivat 20 paikkaa ja pääsivät vaa'ankieliasemaan. Muut puolueet suhtautuivat torjuvasti puolueeseen, jonka juuret olivat uusnatsiliikkeessä, ja useat lehdet olivat ennen vaaleja kieltäytyneet julkaisemasta ruotsidemokraattien vaali-ilmoituksia.^[86]

Syyskuun 2014 valtiopäivävaaleissa sosialidemokraatit palasivat Ruotsin suurimmaksi puolueeksi. Vaalien suurin voittaja olivat kuitenkin ruotsidemokraatit, jotka kaksinkertaistivat paikkalukunsa 20:sta 45:een ja nousivat valtiopäivien kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi. Edellinen pääministeripuolue kokoomus menetti 23 paikkaa, ja Fredrik Reinfeldt jätti sekä pääministerin että puoluejohtajan paikat. Kaikki muut puolueet kieltäytyivät yhteistyöstä ruotsidemokraattien kanssa, ja sosialidemokraattien puheenjohtaja Stefan Löfven muodosti vähemmistöhallituksen, jolla oli tukenaan 138 kansanedustajaa 349:stä.^[87]

Vuoden 2015 aikana Ruotsiin saapui ennennäkemätön pakolaisten virta Lähi-idän konfliktialueilta Irakista ja Syyriasta, jonka sisällissota oli pitkittyessään raaistunut. Suuri osa pakolaisista jatkoi matkaansa Haaparannalta Suomen puolelle. Perinteisesti avointa pakolaispolitiikkaa harjoittanut Ruotsi joutui toteamaan kykenemättömyytensä ottaa vastaan enää lisää turvapaikanhakijoita, kun hakemusten määrä lähestyi loppusyksyllä 2015 jo 150 000:ta.^[88] Pakolaiskriisi pohjusti suurelta osin ruotsidemokraattien menestystä myös syyskuun 2018 valtiopäivävaaleissa. Uuden hallituksen kokoaminen osoittautui vaikeammaksi kuin koskaan ennen, ja välillä näytti siltä, että jouduttaisiin järjestämään uudet vaalit. Lopulta tammikuussa 2019 sosialidemokraattien Stefan Löfven sai kokoon vähemmistöhallituksen, jonka takana oli 168 kansanedustajaa.^[89]

Ruotsi oli 215 vuotta puolueeton valtio, vuodesta 1809 vuoteen 2024 asti, jolloin siitä tuli puolustusliitto Naton jäsen. Viimeisinä vuosikymmeninä käytettiin myös nimitystä liittoutumaton.^[90] Ruotsin liittyminen Natoon jakaantuu hakemusprosessiin ja Nato jäsenyyden toteutumiseen 7. maaliskuuta 2024.

Venäjän hyökättyä 24. helmikuuta Ukrainaan myös Ruotsissa havahduttiin tilanteeseen, jossa euroopassa 2. maailmansodan jälkeen vallinnut lähes 8 vuosikymmentä jatkunut rauhantilanne järkkyi, eikä Venäjä enää kunnioittanut euroopassa vallitsevia turvallisuussopimuksia, kuten Etykiä, joka takasi itsenäisten valtioiden nykyiset rajat, maiden olemassa olon ja ihmisoikeudet. Ruotsi oli saavuttanut puolueettomuspolitiikan aikana ainutlaatuisen kansainvälisen maineen rauhantahtoisena valtiona ja oli ajanut myös oman asevelvollisuus armeijansa alas. Venäjän hyökättyä Ukrainaan tämä aiheutti myös Ruotsissa laajan keskustelun Venäjän mahdollisesta aiheuttamasta aseellisesta uhasta maata kohtaan.

Ruotsin hallitus päätti toukokuussa 2022 hakea yhdessä Suomen kanssa Naton jäsenyyttä, mutta jäsenyyden toteuminen viivästyi, koska Naton jäsenmaista Turkki ja Unkari ryhtyivät viivyttelemään jäsenyyden ratifiointia. Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoġan perusteli viivyttämistä Kurdi terrostien suojelulla maassa ja esitti henkilölistoja niistä jotka tulisi toimittaa Turkkiin tuomittaviksi terrorismista. Unkarin perustelut viivyttelylle ovat jääneet epäselviksi, mutta ilmeisesti kysymys oli Ruotsin ylimielisyydestä maan oikeusvaltio periaatteista ja rahan käyttöön EU:n tukipolitiikassa.

Turkin presidentti ja parlamentti hyväksyi Ruotsin Nato jäsenyyden 25. tammikuuta 2024 maiden välisten tiiviiden neuvottelujen lopputuloksena. Unkarin ratifiointi tapahtui pitkällisen viivyttelyn jälkeen helmi-maaliskuun vaihteessa 2024, jolloin jäsenyys toteutui.

Ruotsin entisen pääministeri Magdalena Anderssoin mukaan Nato jäsenyys tarkoittaa pohjolan puolustuslinnakkeen syntymistä ja turvallisuutta, jossa kaikki pohjoismaat kuuluvat samaan sotilasliittoon ja voivat siten harjoittaa keskenään Naton tarjoamissa puitteissa saumatonta alueellista puolustustoimintaa keskenään. ^[91][92]

• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1965. Helsinki: Otava, 1964
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1966. Helsinki: Otava, 1965
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1967. Helsinki: Otava, 1966
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1970. Helsinki: Otava, 1969
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1971. Helsinki: Otava, 1970
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1972. Helsinki: Otava, 1971
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1973. Helsinki: Otava, 1972. ISBN 951-1-00062-4
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1974. Helsinki: Otava, 1973. ISBN 951-1-01072-7
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1975. Helsinki: Otava, 1974. ISBN 951-1-01580-X
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1977. Helsinki: Otava, 1976. ISBN 951-1-04061-8
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1978. Helsinki: Otava, 1977. ISBN 951-1-04521-0
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1980. Helsinki: Otava, 1979. ISBN 951-1-05460-0
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1981. Helsinki: Otava, 1980. ISBN 951-1-05971-8
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1984. Helsinki: Otava, 1983. ISBN 951-1-07461-X
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1987. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-08999-4
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1988. Helsinki: Otava, 1987. ISBN 951-1-09685-0
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1989. Helsinki: Otava, 1988. ISBN 951-1-10120-X
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1990. Helsinki: Otava, 1989. ISBN 951-1-10908-1
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1992. Helsinki: Otava, 1991. ISBN 951-1-11839-0
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1993. Helsinki: Otava, 1992. ISBN 951-1-12269-X
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1994. Helsinki: Otava, 1993. ISBN 951-1-12765-9
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1995. Helsinki: Otava, 1994. ISBN 951-1-13254-7
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1996. Helsinki: Otava, 1995. ISBN 951-1-13788-3
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1997. Helsinki: Otava, 1996. ISBN 951-1-14219-4
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1998. Helsinki: Otava, 1997. ISBN 951-1-14838-9
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1999. Helsinki: Otava, 1998. ISBN 951-1-15488-5
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2002. Helsinki: Otava, 2001. ISBN 951-1-17635-8
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2004. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-18590-X
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2005. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-19469-0
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2006. Helsinki: Otava, 2005. ISBN 951-1-20203-0
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2008. Helsinki: Otava, 2007. ISBN 978-951-1-21207-2
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2009. Helsinki: Otava, 2008. ISBN 978-952-1-21966-8
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2010. Helsinki: Otava, 2009. ISBN 978-951-1-22709-0
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2011. Helsinki: Otava, 2010. ISBN 978-952-1-24169-0
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2012. Helsinki: Otava, 2011. ISBN 978-951-1-25293-1
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2016. Helsinki: Otava, 2015. ISBN 978-951-1-29133-6
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2017. Helsinki: Otava, 2016. ISBN 978-951-1-30021-2
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2018. Helsinki: Otava, 2017. ISBN 978-951-1-31404-2
• Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2020. Helsinki: Otava, 2019. ISBN 978-951-1-34399-8

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ruotsin historia Wikimedia Commonsissa

• Svensk historisk bibliografi